Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

KESÄKOIRAT

 

 

APUJOUKOT HÄTIIN!

 

- Jenna, tuu nyt äkkiä, Hannele hermoili. - Meidän täytyy löytää Cici, ennen kuin se jää auton alle.

- Mä olen valmis. Mutta mitä jos soitettaisiin vielä Eetulle? Jenna ehdotti, kun he syöksyivät perätysten rappukäytävään. - Eetu voisi auttaa hakemisessa.

- Soita ihmeessä, me tarvitaan kaikki apujoukot hätiin, mitä suinkin saadaan!

Jenna pysähtyi ulkorapulle sen verran, että etsi kännykästään Eetun puhelinnumeron. Poika lupasi tulla heti. Itse asiassa hän vaikutti suorastaan innostuneelta Jennan äänen kuullessaan. Tytöt lähtivät juoksemaan alas Kaskenmäkeä kohti Auransiltaa.

Kyllä Cici varmasti löytyisi jostain lähistöltä. Ehkäpä se pyydysti parhaillaan perhosia puistossa tai pulikoi ankkalammikossa. Mitä nopeammin he ennättäisivät Urheilupuistoon, sen varmammin koira löytyisi.

- Haravoidaan koko Urkkapuisto, Hannele huohotti, kun he saapuivat Biologisen museon luokse. - Eikä lopeteta hakemista, ennen kuin Cici löytyy. Joku on taatusti nähnyt sen jossain, siitä mä olen varma. Miten Viivi voikin olla sellainen mämmikoira, että päästää Cicin nuuskimaan vieraita koiria?

Biologisen museon luona vastaan käveli kaksi keski-ikäistä naista. Jenna pysähtyi kysymään, olivatko he nähneet pientä valkoista sylikoiraa, mutta naiset ravistivat päätään. Kumpikaan ei ollut nähnyt rusettipäistä Ciciä. 

- Oikaistaan tuosta, Hannele sanoi osoittaen aitaan revittyä aukkoa. - Aloitetaan hakeminen puiston tältä kulmalta.

Kolmannes Urheilupuistosta oli haravoitu tiheällä kammalla siinä vaiheessa, kun Eetu saapui paikalle. Hannelen rintaa puristava ahdistus helpotti vähän, kun hän näki pojan tulevan. Hän yritti pitää ajatukset kasassa, poissa mielikuvista, joissa valkoinen sylikoira makasi verisenä auton pyörien alla.

- Etkö tajunnut hälyttää Toniakin apuun? hän tivasi Eetulta.

- Se on mökillä koko viikon.

- Ja Pinja on Tervakoskella jossain puuhamaassa, Jenna lisäsi. - Mä yritin jo soittaa sille.

- Sitten meidän täytyy tulla toimeen keskenämme, Hannele sanoi hermostuneena ympärilleen katsellen.

- Ei Cici kaukana voi olla, Eetu rohkaisi. - Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niin pieni koira jaksa juosta pitkälle.

- Jos Cici löytyy, soittakaa heti mun kännykkään.

Hannele lähti juoksemaan Jennan kanssa kohti Teatteritaloa. Koiraa ei näkynyt mäen päältäkään. Mitä pidempi aika kului, sen selvemmäksi Hannelelle kävi, ettei koiraa löydettäisi. Cici ei ollut puistossa. Ei voinut olla. 

- Toivotonta, Hannele melkein itki. - Mitä Rekku nyt sanoo? Jos Ciciä ei koskaan enää löydetä... Tää on kaikki Viivin syytä! Miten se koiranvihaaja voikin ottaa Cicin ilman lupaa?

 

                                                       (Lue jatko kirjasta Jesse hoivakoira)

 

 

 

KALASTUSKILPAILU

 

Illan varjot pitenivät. Rantaruovikosta kuului selvää sammakoiden kurnutusta, ja jostain kaukaa järven toiselta puolen kantautui kuikan huuto.

Katajakosken mökkirannassa oli tänä iltana epätavallisen hiljaista. Kalastuskilpailu oli ollut käynnissä jo jonkin aikaa.

Jenna kykki rantakivellä onki kädessään ja vilkuili ympärilleen. Noin kymmenen metrin päässä laiturista kellui opettajan ylikuormitettu vene täynnä luokan poikia, ja koko rantaviiva oli onkijoiden täplittämä. Opettaja itse istui laiturin nokassa muovituolissa hellehattu päässä ja puntari vieressään pitämässä kirjaa oppilaiden saalismääristä. Johdossa oli toistaiseksi Eetu parilla poikkeuksellisen isolla ahvenenköriläällä, mutta aivan kannoilla huohotti Hannele, joka oli jo onkinut melkoisen määrän pikkukaloja.

Jenna oli saanut vasta yhden särjen, ja senkin oli Jesse ehtinyt sieppaamaan, niin ettei hän ollut voinut viedä vielä minkäänlaista kalaa opettajan punnittavaksi.

- Katso, Jesse, mulla syö, Jenna havahtui. - Nyt et kyllä nappaa mun saalista, senkin ahmatti.

Jesse kavahti jaloilleen, kun hän tempaisi siiman ylös. Sätkyttelevä kala välkehti ilta-auringossa.

- Ei, Jesse. Alas. Istu. Kuuletko?

Koira istuutui vastentahtoisesti. Kuola valui suupielistä, kun se katseli, miten Jenna irrotti ahvenen koukusta.

- Tää ei ole sulle, Jesse. En käsitä, miten sä voit syödä raakaa kalaa, Jenna motkotti ja kiirehti viemään saaliinsa opettajalle.

Jesse meni seisomaan Moonan vierelle laiturin reunalle ja jäi sitten tuijottamaan vähän matkan päässä kelluvaa venettä. Sitten se alkoi vikistä. Moonan koho ampaisi äkkiä veden alle.

- Herätys, Moona. Sulla syö, etkö näe? Jenna huudahti.

- Herttileeri!

Moona hyppäsi jaloilleen. Hänen onkensa painui luokille kalan painon alla. Oliko vonkale niin suuri? Ehkä se oli jättikokoinen hauki, hän ehti ajatella, ennen kuin siima kiristyi äärimmilleen. Kala yritti paeta laiturin alle.

- Voi apua, se on jättikokoinen! Moona huusi paniikissa.

 

                                                        (Lue tarinan jatko kirjasta Jesse retkikoira)

 

 

©2018 Jessemurre - suntuubi.com