Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

FANIKOIRAT 

 

PONITALLI JA VAAROJEN VARTIJAT

Kirj. Hiksu

 

 

Mansikoita onhan noita, ja kaupan päälle pari kalkkunaa, Hannu ja Kari laulelivat matkalla Linnavuoreen. Kunpa he olisivat tienneet, että tuosta laulelusta tulisi totta seuraavan viikon aikana.

 

Luku 1

 
- Jenna! Hanski huusi, vaikkei olisi saanutkaan, oltiinhan kirjastossa, tosin ei ihan sisällä asti vaan aulassa. 

Hanskin oli ihan pakko saada nyt Jennan huomio itseensä, tarkemmin kassiin, jonka kahva alkoi uhkaavasti venyä maata kohti. Kassissa oli keltaiset kahvat ja punaiset koristukset, muuten kanssi oli tummansininen, ja siinä oli hymyilevien munien kuvia. Mikä lie mainoskassi. Siinä lukikin: Osta Muna, osta toinen, osta tiu-ulla.

Eikö Jenna tosiaankaan huomannut mitään? Kohta olisivat kaikki aarteet pitkin lattioita! Ja oli vielä niin kuumakin. Jäätelöä tai kylmää limua tässä kaivattiin.

- Jenna! Hanski huusi vielä kovemmin,vaikka huuto sai äänen käheäksi.

    - Mitä? Jenna sanoi ja sujautti kassiin vielä Kultakavio-kirjan.
    - Tuon kassin kahva ratkee ihan justiinsa! Hanski sanoi ja kävi istumaan aulassa olevalle tuolille. - Mulla on jano!
    - Kyllä täällä aika kuuma on, joo. Mutta ei me olla vielä ees käyty kaikkia poistokoreja ja hyllyjä läpi. Mä en ainakaan jätä tänne yhtäkään eläinkirjaa, Jenna sanoi.
    - Ihan kiva joo, mutta kassi ei kestä enempää. Ja mitäs sitten tehdään, jos pökräät tässä kuumuudessa? Hanski sanoi ja otti korista Miehiset miehet -lehden ja löyhytteli sillä kasvojaan.
    - Pyydetään Marketilta niitä kirjaston kasseja lainaan. Saadaan sellainen tällä kortilla.
    Kirjastoon oli tullut uutuus: kassin voi lainata kirjastosta omalla kortillaan ja palauttaa samalla kuin kirjatkin. Kätevää!
    - Juomista neideille! kuului samassa naisen ääni, ja tyttöjen eteen ilmestyi tarjottimella kylmää jaffaa korkeissa laseissa ja pari keksiä.
    - Kiitos, Market. Olet aarre! Hanski sanoi ja tökkäsi jaffalasiinsa iloisenkirjavan pillin.
    - Arvelin, että näin kuumana päivänä tämä on se, mitä kaivataan. Vieläkö te etsitte luettavaa? Market kysyi ja loi vilkaisun kassiin.
    Kassissa oli jo pari reikää. Se oli pullollaan vanhoja Nummeloita, Pappilaa, Haavikkoa,Kultakaviota ja eläinlääkärikirjoja. Niitä samoja, joita Market oli itsekin nuoruudessaan lukenut.
    - Pakko. Jenna on into pinkeenä kuin viiden pennin hevonen, Hanski sanoi. - Ja ei mullakaan oo mitään eläinkirjoja vastaan.
    - No sitten. Viekää mennessänne. Viettekö tytöt samalla Linnavuoreen kirjoja?
    - Lin.... Linnavuoreen?
    - Niin. Nummelan porukathan ovat siellä evakossa. Kai olette kuulleet siitä? Lupasin heille kirjoja, mutta enhän minä voi niitä lähteä viemään. Kuka pitäisi sitten kirjastoa auki?
    - Voidaan me viedä ne, mutta miten? Jenna sanoi.
    Hänellä kävi mielessä myös Jesse, joka oli jätetty seurakuntatalolle. Vaikka tämä olikin sivukirjasto, niin koirilla oli sinne porttikielto. Market ei ollut allerginen toisin kuin työntekijänsä. Tosin tässä kirjastossa oli lemmikkinä viljakäärme Lisbet. Sillä ei ollut hampaita. ja muutenkin se oli aika pieni ja ohut, oranssinpunertava luikero. Se söi pääosin kalaa ja kanaa.
    - Noh, Linnavuoreenhan pääsee bussilla 303. Se ajaa aika lähelle. Siitä olisi vähän matkaa kävelyä.
    - Kuulostaa ok suunnitelmalta. Mutta meillä on jo tää kassi. Ja kohta kai toinenkin, jos Jenna ottaa nuo Aku Ankat mukaan. Kaiken lisäksi Jennan kultsu pitää hakea seurakuntatalolta, Hanski sanoi.
    - Viekää kirjat kotiin ja hypätkää Ranttusen kesäkioskilta bussin kyytiin. Olen monesti mennyt siitä Linnavuoren suuntaan, tosin jäänyt aiemmin pois. Mutta eiköhän kuski auta teitä. Odottakaas. Kun olette minun asiallani siellä niin... Market sanoi ja häipyi sisälle.
    - Jesse pitää kyllä ihan kohta hakea. Seurakuntatalolla on riparin päätökset. Jesse ei voi jäädä sinne, Jenna sanoi pyörittäen käsissään bussikorttia, jonka oli saanut lainaan.
    - Rauhoitu. Kyllä kaikki menee ok, Hanski sanoi.
    - Oli ihan tyhmää viedä Jesse sinne, Jenna surkutteli.
    - Mutta ei se tännekään saanut tulla. Ja ulkona on niin paljon heinikkoa, että Jesse olisi punkkia täysi. Onneks Toni oli menossa seurakuntatalolle ja otti Jessen ilomielin mukaan.
    - Voiskohan Toni tuoda Jessen meille? Jenna sanoi. - Sillä on varmaan Mollikin mukana. Onneksi äiti olikin reilu ja osti meille paljon tarjouskoiranruokaa.
    - Eiköhän voi. Mä laitan viestiä ja infoon sitä, Hanski ehdotti.
    - Tee se, Jenna sanoi ja nappasi vielä mukaan pari Eeva-lehteä äidille ihan siitä ilosta, ettei äiti ollut viime aikoina mäkättänyt kuin vuohi.
 
 
 
Luku 2 
 
 
Myöhemmin tytöt olivat bussissa menossa kohti Linnavuorta. He olivat vieneet poistokirjakasan Jennan huoneeseen asti ja roudanneet mukana Marketin kasseja. Kädet olivat väsyksissä.
    - Mun kädet venyy kuin apinalla, Hanski sanoi. - Mitä täällä ees on? Muuta kun aikuisten ja nuorten juttuja?
    - Pari ikivanhaa romaania.
    Toni oli jäänyt Jessen kanssa seurakuntatalon maille. Mitä lie tekemään, ei kertonut. Mutta ei Jenna ollut huolissaan. Mukana oli tuttuja. Kunhan eivät vain sinne riparijuttuun menisi. Mutta eivät kai. Jesse oli sentään viisas koira. Mollista ei sanottaisi samaa. Se oli kuulemma aamulla syönyt Tonin lenkkarin.
    - Tässä sitä mennään Nummelaan! Hanski hihkaisi, kun tytöt istuivat linja-autossa.
    - No ei sentään, Linnavuoreen vain, Jenna sanoi ja vilkaisi vaaleaa poninhäntätyttöä, joka kirjoitti ahkerasti tabletilla.
    - Hei! Jenna sanoi tytölle, muita kun bussissa ei kuskin lisäksi ollut.
    - Heipä hei, tyttö vastasi.
    Vasta nyt Jenna huomasi tytön kassista pilkistävän raipan.
    - Oletko tallilaisia?
    - Olen. Essi Nummelan tallilta. Tai siis Linnavuoren, kun Nummelan tallille tuli se ikävä tuho, Essi sanoi ja niiskaisi.
    Hänellä oli vähän nuhaa tai sitten se johtui koleudesta.
    - Olen Jenna, ja tuo kaverini on Hannele, mutta saat sanoa Hanski. Meillä on teille ne kirjat.
    - Ihanaa. Market on loistotyyppi. Ette arvaakaan, että Jenni, Penan sisko siis, on ollut hullunkiilto silmissä pakottamassa meitä jynssäämään yläkerran isoa huonetta. Se on ihan hullua. Linnavuorihan vuotaa kuin viime vuoden matoämpäri! Mutta on sitä nyt kunnostettu. Jenni sai äläyksen: tehdään siitä kirjasto! Siksi se soitti Marketille ja pyysi niitä poistoja.
Ei minulla kyllä mitään sitä vastaan ole. Ei ollenkaan. Lukeminen on hyvää ajankulua joo, mutta Jenni ei tosiaankaan ottanut selvää, mitä kirjoja meille tulee ja mihin ne mahtuvat toistaiseksi.
Lievästi sanottuna se kirjasto on nyt kasa pölyä ja maaleja, Essi sanoi ja näytti totiselta.
    Hänellä oli vielä jotain sydämellään.
    - Kuulostaa aika hurjalta. Eikö ensin pitäisi remontoida koko paikka ennen muita suunnitelmia?
    - Pitäisi, mutta minkäs teet. Pena on kalalla. Repe opettaa, Päkäkin opettaa. Ja siitä on tullut jo kinaa. Jenni ei opeta, vaikka pitäisi, ja kun meillä on pian ne ponikisatkin. Tai siis ei meillä, vaan Ruotsissa. Mutta minä tuskin sinne lähden. En ole niin hyvä. Noh, minä jään mielelläni tänne Muffen seuraksi.
    - Seuraneiti ponille!
    Jennaa hihitytti.
    Pian bussi olikin jo päätepysäkillä. Tytöt hyppäsivät pois kyydistä ja kiittivät kuskia.
    - No, tuolla se siintää Linnavuori! Essi sanoi ja huitaisi kohti Linnavuorta.
    - Onhan se joskus ollut kauniskin. Nyt se on hullunmylly.
    - Ja yhä hullummaksi menee! kuului samassa ääni takaa ja kavioiden kopsetta.
    - Päkä!
    - Niin minäpä minä, omassa täydellisyydessäni. Tämä karvaturpa on Lancelot, Penan vuokraama hepo. Sekarotuinen mutta loistohyppääjä ja tynnyrikisaaja. Voitto on meidän! Ehkä. Toisaalta luulen, että kisaponini on Pähkinä.
    Päkä olisi voinut kehua hiilenharmaan ponin maasta taivaisiin, jolleivat muut olisi keskeyttäneet häntä ja vaatineet tietää muusta hullunmyllystä.
    Ensin Päkä kertoi kovaan ääneen Repestä, siitä venttiilikumiukosta, joka opetti puolia likkoja Kafkalla ponikisoihin.
    - PONIkisoihin! Kafka ei ole poni. Sillä ei hajuakaan, mitä niihin vaaditaan, Päkä paasasi.
    Siis Kafkalla ei ollut vai Repellä, Hanski mietti, mutta piti suunsa kiinni.
    Siten Päkä pamautti pommin.
    - Jenni haluaa tehdä Linnavuoresta pensionaatin! Päkä huudahti.
    Huuto sai läheisen puskan räkätit lentoon. Ponin se sai pieraisemaan äänekkäästi kuin loppufanfaari olisi soinut ilmoille.
    - Mikä se sellainen pensionaatti on? Jenna kysyi.
    - Googletan sen äkkiä teille, Essi sanoi ja kaivoi tablettinsa esille. - Pensionaatti on sama kuin täysihoitola.
    Samassa Essin kasvot muuttuivat liidunvalkeiksi.
    - Mutta eihän se käy, ei vaan käy. Linnavuori on niin...
    - Kyllä sen kaikki tietää, mitä se on, Päkä sanoi. - Mutta minkäs teet? Jenni haluaa tätä. Mutta VAIN kesäaikaan. Toistaiseksi. Meillä on nyt niin paljon mansikoitakin sillä joutotontilla, jonka Pena osti. Siitä piti tulla hevosmaata, mutta ei se sopinutkaan. Voi Jenni, voi Jenni. Mihin tässä vielä päädytään?
    - Eikös se kappale menekin: Oi Dooris, oi Dooris, sä veit mun sydämein? Tuo se pois takaisin, sydäntäni vielä tarvitsen! Hahah. Huuliveikko! Hanski hihitti.
 
 
 
Luku 3
 
 
- Kiva kun kävitte! Jenni huikkasi ovelta tytöille.
    He olivat olleet Linnavuoressa pidempään kuin oli aikomus. Aika vieri kuin siivillä jutellessa ja katsoessa paikkoja.
    Oli Jenni pistänyt tuulemaan. Osa paikoista oli hienon näköistä, ei enää niin rappiollista. No, toki apuna olivat olleet ammattimiehet. Mutta silti. Kirjastohuoneesta tulisi taatusti talon helmi. Maidonvalkeat seinät ja vanhanajan kalustus. Mistä Jenni olikaan löytänyt nuo vanhat, paksut, jykevät puuhyllyt? Ne olivat tummaa tammea.
    Katossa kimmelsi timanttikruunu. Se oli peräisin Päkän kotitalosta.
    - Niin, minä tosiaankin olen aina vihannut tuota kruunua. Se on niin mauton! Päkä pihisi.
    - Miten sinä, joka pidät kaikesta tuollaisesta, voit vihata yhtä kruunua? Repe sanoi ja huitoi maalisudilla Päkää kohti.
    Repe oli opettanut koko päivän toisia ja sitten vielä joutunut maalaushommiin. Mutta ei poika valittanut. Kotonakaan ei olisi ollut kiva olla. Isällä oli murheita, sen poika oli vaistonnut jo viikko sitten. Hänen tulisi jutella Kikan kanssa.Tyttö ymmärtäisi kyllä.
    - Vihaan vaan. siihen ei tarvita muuta, Päkä mutisi.
    Hän oli jo muutenkin äkämystynyt Repeen ilman että poika kysyi ihan päättömiä.
    - Asia selvä, mutta miten toit sen tänne? Mitä muut tuumivat sen poissaolosta?  Repe kysyi ja alkoi taas maalata tummaa seinää vaaleammalla sävyllä.
    - No, minä otin ne tikkaat, kiipesin niille ja sitten minä vain irrotin koko lampun, Päkä sanoi ja lisäsi, ettei edes taloudenhoitaja huomannut mitään, vaikka paasasikin sellerinvarsien kanssa jotain.
    - Irrotit tuosta noin vain sukulampun? Repe vilkaisi toisia kuin apua kysyen.
    - Helppoa kun sen osaa, Päkä nyökkäsi. - Ei temppu eikä mikään. Pitäisihän sinun se tietää.  
    Päkä sivalsi tahtomattaan sanoillaan aika terävästi Repeä. Poika aukaisi suunsa kuin olisi aikeissa sanoa jotain takaisin, mutta sulki lopulta suunsa ja huokaisi.
    - Tuollaisen pitäisi painaakin todella paljon, Jenna ja Hanski puuttuivat keskusteluun.
    He istuivat kukallisella sohvalla ja joit teetä vanhoista kupeista. He eivät olleet toihtineet kieltäytyäkään, kun sitä nyt kerran oli tarjolla. Kuumana päivänä teenjuonti oli kyllä sulaa hulluutta, Jenna ajatteli hetken.
    - Pöh, saman verran kuin satula, Päkä sanoi ja heilutti käsiään laajassa kaaressa päänsä yläpuolella.
    - Miten oikein sait sen tänne asti? Jenna kysyi ja laski puoliksi juodun teemukin pöydälle, jonka virkaa toimitti vanha kirstu.
    - Julius auttoi. Ei kysellyt eikä epäillyt mitään, Päkä paljasti.
    - Vai niin, olet siis jo unohtanut Maran... Repen lause jäi kesken, kun Päkä heitti häntä kohti pehmokissan.
    Kissaparka ei vain osunutkaan maaliinsa, vaan putosi suoraan maaliämpäriin.
    Päkän ja Repen väittely olisi alkanut uudelleen ja varmaan muuttunut täydeksi sodaksi, jollei Jenni olisi tullut paikalle, tuonut eväitä ja käskenyt tyttöjä kotiin. Sitten hän kirkui kuin hyeena nähdessään pehmokissan. 
    Jenni nappasi katin syliinsä ja kiikutti sen vesiämpäriin. Katti oli pestävä puhtaaksi ja ripustettava kuivumaan.
    - Kukaan, ei kukaan kiusaa minun kissaani! Jenni ärjäisi.
 
 
 
Luku 4
 
 
- Olen kovin huolissani, Hanski sanoi, kun tytöt vihdoin pääsivät Jennalle.
    Toni oli tuonut Jessen ja raahannut Mollinkin mukanaan. Molemmat koirat kuorsasivat eteisen matolla.
    - Mistä sitten? Toni kysyi ja kävi kurkkimassa ikkunasta jo sadannen kerran.
    Poika kyttäsi Jennan äitiä. He valvoivat liian myöhään. Sen Toni tiesi. Eikä hänkään saisi olla enää täällä. Aamulla olisi menoja. Mutta silti hän halusi jäädä. Pitäisi vain äkkiä keksiä jotain, mutta mitä. Puhuisiko kipeästä hampaasta? Äh ei.
    - No kaikesta! Ensinnäkin, ainahan Päkä valittaa Repestä jotain. Ja Repe iskee takaisin. Ei siinä mitään. Mutta nämä ponikisat ovat näköjään niin tärkeät Päkälle. Antaisi Repe nyt periksi edes kerrankin.
    - Minä olen jostain lukenut, ettei Päkä välitä poneista, vaan pitää olla isoja ja näyttäviä ratsuja, Toni sanoi.
    - Tiedän minäkin sen. Viivi lukee aina ekana Nummelat ja Hevoshullut. Minäkin luen välillä, myönnetään.
    Hanski alkoi muurata itselleen jo kuudetta voileipää. Mihin mahaan? Sitä tuskin kukaan tiesi.
    - Voithan soittaa Linnavuoreen ja kertoa ideastasi suoraan Penalle. Sillä pitäisi olla päävalta niihin kisoihin, Jenna sanoi sitten.
  Oven ulkopuolelta käytävästä alkoi kuulua rapinaa.
    - Koirat pois! Jenna huusi.
    Nyt ei tarvittu kompastumisia. Ville oli Sofialla yökylässä. Rouva oli niin kaivannut lapsiperheen arkea, että äiti oli vain onnessaan. Hän oli päässyt teatteriin työkaverinsa kanssa ja painottanut Jennalle hyvää käytöstä, kotiintuloaikoja sun muuta.
    - Ai täällä ollaankin vielä ylhäällä, Jennan äiti sanoi.
    Hän oli kuin jokin niistä julkkiksista Päkän lehdissä. Niitä oli lojunut Linnavuoressakin. Pakostikin ne huomasi, vaikka olivatkin siellä ja täällä.
    - Joo tota, kun Toni toi meille Jessen takas, niin Molli nukahti matolle. Eikä viitsitty herättää. Ja lopulta Tonikin sammui tuonne, Hanski sanoi ja osoitti olohuoneen pehmeää tuolia.
    Toni oli kyllä etevä! Hän oli salamannopeasti pujahtanut tuoliin ja kiskonut kaikki peitot ja huovat päällensä.
    - Poikahan on kuin karhunpentu pesässään, äiti huomasi.
    - Niin taitaa olla. Kai se voi tuohon jäädä?  
    - No tämän kerran. Ei minulla ole sydäntä häätää sitä ja koiraa yön selkään.
    - Mitä, toinenkin väsynyt? Äiti katsoi keittiön tuolilla torkkuvaa Hanskia.
    - Hanski on koko päivän ravannut mun perässä. Pyysin iltapalalle, mut se taisi sitten sammua, Jenna sanoi.
    Hän oli kyllä huomannut, että Hanski vain esitti, mutta kunpa se nyt menisi läpi!
    - Mikä hullunmylly! Onneksi Ville sentään on Sofian luona, äiti sanoi ja meni vessaan.
    Ovelta hän vielä huikkasi, saisiko Jenna jotenkin siirrettyä Hanskin omaan huoneeseensa, ja aamulla olisi soitettava vanhemmille.
    - Joo joo, Jenna sanoi ja potkaisi Hanskia.
    Hanski hyppäsi äkkiä jaloilleen, mutta ei onneksi sanonut mitään, seurasi vaan Jennaa.
Koirat jäivät eteiseen, Toni tuolille.
    Saapa nähdä sitten, mitä aamu tuo tullessaan, Jenna mietti.
 
 
 
Luku 5
 
 
Aamu valkeni kirkkaana ja tuulisena.
    - Miten voi tuulla, vaikkei tuolla oo pilviäkään? Hanski sanoi ja loi katseen kohti ulkoilmaa.
    Äkkiä hän vetäisi päänsä takaisin sisälle ja huusi:
    - Häikäsee!
    - Totta kai, kun on pilvetön taivas, Jenna sanoi.
    Hän oli jo naputtanut viestit Hanskin äidille ja Eetulle, joka lupasi infota Tonin porukoita.
Aamupalan syötyään he ajattelivat lenkittää koirat.
    - Älkää olko pitkään, Jennan äiti huikkasi vielä perään.
    - Ei olla ei, Jenna sanoi ja sulki oven.
    Samassa Jennan silmät levisivät kauhusta.
    - Jenna! punk-tyylisesti pukeutunut poika huudahti iloisesti ja huiskutti kättään. - Tämäpä iloinen yllätys! Todella mukava jollen sanoisi.
    - Sinunhan pitäisi olla Linnavuoressa. Kuulin siitä eilen. Olet kuulemma ihastunut Päkään, Jenna sanoi niin viileästi kuin osasi.
    - Päkään? Niin tietysti, Päivi Kiiskeen. Mukava ja rikas tyttönen. Ja niin apua vailla ihan mitättömissäkin jutuissa. Mutta ystävä, on ystävä kuitenkin.
    - Miksi sinä olet täällä? Mitä sinä haluat? Jenna sanoi.
    Hän toivoi, että muut olisivat tulleet takaisin rappukäytävään hänen tuekseen. Edes koirat.
Mutta ei, nekin olivat menneet edeltä ulos. Jenna oli jäänyt vielä sitomaan lenkkariensa nauhat ja kuulemaan äitinsä motkotukset.
    Sitten piti törmätä tuohon. Että pitikin!
    - Saan kai minä olla missä haluan ja käydä moikkaamassa ystäviäni, poika sanoi.
    - Sinulla ei ole tässä talossa muita ystäviä kun minä, Jenna parkaisi.
    - Tunnen tästä talosta Sofian. Olen auttanut Sofiaa ruokaostosten kanssa. Ja sen kissaa myös. Sofia saa välillä ruoka-avustusta, kuten aika moni vanhempi henkilö. Siinä ei ole mitään pahaa. 
    Vasta silloin Jenna näki kassit pojan käsissä ja tunsi itsensä maailman hölmöimmäksi ihmiseksi. Totta kai hän tiesi ruoka-avusta. Olivathan hekin saaneet sellaista, kun äiti jäi vähäksi aikaa töistä pois ennen Villen syntymää ja pari kertaa sen jälkeenkin. Sofia ei vain ollut aiemmin siitä puhunut. Ehkä hän häpesi. Joillakin oli liikaa kunniaa myöntää, miten asiat oikeasti olivat, siksi he vaikenivat. 
    - Eihän siinä olekaan mitään pahaa. Meillekin on joskus tullut ruoka-apua, Jenna sanoi sitten ja alkoi lähteä saman tien alas.
    Muut taatusti jo odottivat häntä.
    - Odota! Miksi sinä et ikinä soittanut tai mitään muutakaan? poika kysyi ja vilkaisi Jennaa.
    Jennan sydäntä kouraisi. Tuon katseen hän muisti liiankin hyvin. Eilen Jenna oli pohtinut, olikohan Päkäkin saanut noita katseita. Ajatus teki kipeää.
    - Minä soitin, sinä et vastannut. Lähetin kirjeitäkin, et vastannut niihinkään, joten ajattelin unohtaa. Antaa olla, Jenna sanoi.
    Hän näytti kärsivältä koiralta pää riipuksissa.
    - Minä en osannut sanoa mitään. Pelkäsin liikaa. Kun muutin pois, niin luulin, noh, mikään ei muutu, mutta muuttui kuitenkin. Minä muutuin. Anna anteeksi, Jenna, en halunnut sitä, en sinulle. En ikinä. Isäni vaan osaa olla joskus aika jyrkkä ja äkkipikainen. Häneltä minä kaipasin rajoja. Minullahan ei ole äitiä! Siksi minun piti mennä tädille. Onneksi isä ymmärsi virheensä. Sain tulla takaisin ja auttaa avustuspalvelussa. Saan tästä vähän taskurahaa. Mutta tiedä, minä en ikinä unohda, en ikinä.
    Poika otti Jennan käden käsiensä väliin ja silitti kämmentä. 
    Jenna nykäisi kuitenkin äkkiä kätensä pois. Kosketus, katseet, kaikki. Ihan kaikki oli äkkiä liikaa. Jenna lähti hoippumaan alaspäin ja huusi vain "Hyvästi Julius!"
    Sitten hän olikin jo pihalla.
 
 
 
 
Luku 6
 
 
 
Samaan aikaan käytiin läpi toisenlaista aamua.
    Oiva Munkkirinne paasasi kuin höyryjuna vaimolleen Elsalle ja heilutti valkoisia papereita ilmassa kuin voitonlippua. Hänen kaulansa ja naamansa punoittivat, ja hän oli järkkymätön. Lopulta hän pamautti paperit pöydälle ja heitti kynän päälle ja karjaisi kuin vuoripuuma:
    - Allekirjoita!
    - En ikinä! Elsa sanoi. - Lähetät minut pois, oman rakkaan Elsasi. Miten sinä, sinä jota rakastan, oikein julkeat tehdä näin!
    - En lähetä sinua pois, Elsa kulta. Lähetän sinut vain Pensionaattiin. Siellä saat levätä ja tehdä kyllä työtäkin.
    - Työtä? Minä... minähän olen kotirouva. Oiva kulta, minulla on tarpeaksi työtä tässä meidän pikku perheessäkin.
    - Juupati juu ja juustokuvut, Oiva tuhahti. - Katso nyt itseäsi, Elsa,  minä olen mies  enkä voi elää enää näin! Minullakin on kunniani. Ei mies voi tuoda perheelleen leipää pöytään, jos osa siitä on koiranmakkaraa ja loppu noita sinun leivoslootiasi! Oiva sanoi.
    Kuin kohtalon iskuna ikkunan takana rääkäisi varis.
    - Tuothan sinä Oiva-kulta kaupasta muutakin. Eikä Muru niin välitä koiranmakkarasta. Kyllähän sinä sen tiedät.
    - Puhuin vertauskuvannoillisesti, Elsaseni, Oiva huokasi syvään. - Kuitenkin sinun pitää oppia, mistä ne mansikat tulevat sinun leivostesi päälle. Joten sinä menet sinne Pensionaattiin jo huomenna ja Muru-kulta lähtee mukaan. Olen kuullut, että siellä on oikein kotieläimiäkin, ja sehän vaan passaa. 
    Murupossu mahtuu kyllä lättiin, hän lisäsi ajatuksissaan.
    - Mikä se Pensionaatti oikein on, Oivaseni ?
    - Täysihoitola. Suomessa on niitä jokunen vielä jäljellä. Tämän kartanon mailla on talli, mansikkamaita ja niitä elukoita. Viihdyt varmasti, Oiva sanoi ja loi kaihoisan katseen taulutelkkarin suuntaan.
    Viikko! Viikon ajan se olisi vain hänen. Eikä Elsa peittäisi sitä typerällä liinalla, jossa oli punatulkkujen kuvia. Hyi ällötys!
    - Hyvä on sitten, minä menen sinne Pensionaattiin viikoksi sinun mieliksesi, ja Muru lähtee mukaan. Mutta entäs sinä, Oivaseni, mitä sinä teet sen viikon ajan?
    - Minä tuota... Kirjanpitoa, Elsa, KIRJANPITOA! Taloutemme on vähän notkahtanut. Yritän soitella sinne ja tänne ja saada käyrät hyvään suhteeseen. Siinä menisi viikkoni.
    - Kamalaa! Minun yhdellä ystävälläni meni kirjanpito ihan sekaisin! Hänen miehensä tunki dekkareita laatikoihin. Kuinka pöyristyttävää. Sanonpahan vain.
    - Elsa, kirjanpito ei tarkoita, että joku pitää kirjaa kuin kukkaa kämmenellään. Se tarkoittaa laskentoja ja merkintöjä. Pääosin eri firmojen.
    - Minulla on jossain vanhat matematiikan kirjani. Saat lainata niitä, Oiva. - Kerro minulle, kun saat kaiken kuntoon.
    Oiva puisteli päätään. Vaimo oli joskus ihan mahdoton.
    Alkoi kova pakkaaminen. Sitä säesti seinänaapurin Jätkän humppa, joka kaikui ympäri taloa.
 
 
 
Luku 7
 
 
Linnavuoressa remontti oli edennyt hyvin. Paikkaa ei voisi enää kovin monesta kohtaa uskoa röttelöksi.
Hanski oli soittanut Penalle, paasannut ponikisoista ja sanonut, että Päkän pitäisi antaa hoitaa valmennus kisoihin, kun hän sitä niin kovasti halusi. Repe valmentakoon sitten joskus toiste.
    Tämän takia nuoret olivatkin nyt keittiössä kuulustelussa. Pena pihisi ja huusi välillä, että tallin sisäpiirin asiat eivät kuuluneet kylän likoille pennin vertaa.
    Hän päätti pistää ponikisojen valmennukseen Päkän ja Titan. Koska Päkä ei olisi tallilla viikonloppuna, Titan tulisi tuurata. Titta valahti kalpeaksi kuin lakana. Mitä hän valmennuksesta tiesi?          - APUA!
    Kikka lupasi auttaa, mutta sen hän aikoisi sanoa vasta Penan korvista kaukana. Ja Repen. Poika oli kuin amppari.
    Sekin asia otettiin puheeksi. Pena ei päästäisi ketään pois, ennen kuin asiat olisi puhuttu halki, poikki ja pinoon. Jenni toi heille taukoevästä. Palaveri kesti vähän yli tunnin, ja vielä pitäisi siivota tallia.
    Essi marisi, mutta työt piti silti tehdä. Ei auttanut itku markkinoilla, joten he alkoivat hommiin.
Mutta työt piti silti tehdä ei auta itku markkinoilla. He alkoivat hommiin. Repen ja Päkän välitkin olivat taas kunnossa.
    Ainut, mitä Pena ei tiennyt, oli kattokruunu, Päkä tuumi. Se loisti kirjastohallissa ylpeästi.
    - Kuulkaas, Kikka sanoi. - Soitellaan kotiporukoille ja anotaan lupaa jäädä tänne leirille. Tuskin kukaan haluaa rampata eestaas, nyt kun jotain jännää on tekeillä.
    - Miten niin, sinä teit mitä? Pena puhisi Jennille, joka heilutti paksua kuorta veljensä nenän edessä.
    - Minä laitoin ilmoituksen lehteen ja sain vastauksia, Jenni sanoi.
    - Mutta... mutta miksi ihmeessä? Pena kysyi.
    - No katsos, mehän emme ole nyt saaressa leirillä, joten tämä pensionaatti-ideani voidaan toteuttaa, Jenni sanoi. - Siinähän vieraiden ruokkiminen menee samalla kuin muidenkin.
    - Jaa jaa. Hyvä on sitten, mutta VAIN täksi kesäksi tämä hullutus. Heidät majoitetaan tuonne mansikkapeltojen takana aukeavalle tontille. Onneksi se on vuokralla meille. Siellä on se keltainen maja, ja latoihinkin mahtuu. Noh, ehkä tännekin päätalolle joitakin sivistyneitä ihmisiä. Ruokapuolen saat värkätä itse miten parhaaksi näet. Niin, ja ohjelmat! Ne eivät saa häiritä minua tai heppojani, kaloista puhumattakaan! Pena lisäsi ja marssi sen jälkeen kohti rantaa.
    - Kyllä, arvon vääpeli, Jenni sanoi, istui rapulle ja aukaisi kuoren. 
    Paksun kuoren sisältä levisi läjä ilmoittautuneita. Jenni oli tyytyväinen. Lisärahat olivat tarpeen.
Hän oli jo salaa haaveillut uudesta varsasta, mutta siitä ei tiennyt kukaan.
    Jenni halusi ostaa Pierren lumenvalkean arabioriin Nummelaan!
    Samassa pihalta kuului koiran haukkua ja tyttöjen iloista puhetta. Mitähän nyt oli tapahtunut, Jenni pohti. Hän nousi ylös ja pyyhkäisi kätensä hameenhelmaan.
    - Hei! hän huudahti.
    - Hei vaan. Mepäs tullaankin  tänne viikoksi! Jenna hihkaisi ja halasi Jesseä.
    Koira oli onnellinen. Sen häntä vatkasi kuin propelli.
    Samassa se huomasi jotain jännää ja pinkaisi juoksuun.
    - Jesse! Jenna huusi.
    Hän tiesi, että koirien tuli pysyä kiinni tallialueella. Hevosen potku ei ollut leikin asia.
    - Anna olla. Pena on rannassa ja hepat maastossa, Jenni sanoi.
    - Muru, noin, menehän sinäkin liikkumaan, Hanski sanoi ja irrotti Murulta hihnan.
    Koira jäi hölmönä istumaan pihalle. Se vilkuili sinne ja tänne.
    - Vai tulette te tänne viikoksi? Pensionaattiin siis? Jenni kysyi vielä.
    - Niin, jälki-ilmoittautuneina, Hanski sanoi ja yritti yhä saada Muruun liikettä.
    - Kun Elsa tulee tänne, niin mekin tullaan. Elsa oli ensin tulossa yksin tai siis Murun kanssa.
Mutta siten hän tajusikin, ettei voisi koko aikaa vahtia Murua. Hänhän on täällä täysihoidossa.
Joten Elsa soitti ensin Jennan äidille, joka sanoi, että me oltiin ulkona koirien kanssa. Sitten Elsa soitti mun äidille, joka soitti taas Jennan  äidille ja...
    - Ymmärsin jo asian. Olette täällä myös vieraina, Jenni sanoi.
    - Niin! tytöt hihkaisivat.
    - Hyvä, minä tarvitsenkin apureita, Jenni sanoi ja osoitti jo porkkanapenkkiä kohti.
    - Totta kai, Hanski sanoi. - Me tosin tultiin vain moikkaamaan toisia, mutta voidaan myös auttaa. Leirihän alkaa vasta ensi viikolla.
    - Itse asiassa jo huomenna, Jenni sanoi. - En tiedä miksi joissakin lehdissä on väärä aiikataulu. Luulin laittaneeni kaikkiin saman. No, minun pitää soitella ja kysyä.
    Jenni poistui. Hänen lähtiessään rapulle tipahti ruskea kuori. Sitä koristi englantilainen postimerkki.
 
 
 
Luku 8
 
 
Jenni oli soitellut ja ilmoitellut Pensionaatin viikosta kaikille tulijoille, että se alkaisi jo seuraavana päivänä. Luvassa olisi roppakaupalla hauskuutta kaikille. Hän oli kysynyt ruokailuista ja majoituksista ja kaikesta muusta, mitä piti ottaa huomioon. Hän kirjasi kaiken huolellisesti ylös. Lopulta hän oli väsynyt, mutta nauru loisti kasvoilta.
    - Olet sinä kyllä hyvä emäntä, Essi sanoi, kun saapui tupaan.
    Hän oli tippunut kahdesti Muffelta, mutta ei valittanut.
    - Kiitos. Mielellänihän minä, Jenni sanoi, otti kirjansa ja lähti kohti päätaloa.
    - Kai me saadaan olla täällä, vaikka onkin se Pensionaatti? Essi kysyi arasti.
    - Mitä sinä hulluilet, tyttökulta. Te autatte minua ja vieraita ja huolehditte hepoista kuten tähänkin asti. Ja valmistaudutte niihin kisoihin. Siinä on tarpeeksi tekemistä teille. Teidän pitää auttaa myös kotieläinten kanssa, jotka hommasin pihalle.
    - Totta kai! Essi sanoi.
    - Kenen tämä kirje on? Jenna sanoi ja poimi rapulla olevan kuoren mukaansa. - Ei postia sovi jättää rapulle lojumaan. Varsinkaan tälläiseen paikkaan, jossa eläimet ja lapset juoksevat pitkin ja poikin.
    Jenna vei kirjeen sisälle ja jätti eteisen puuarkulle puhelimen viereen. Kirjeessä ei ollut nimeä. Siinä luki vain Nummelan talli ja Linnavuoren osoite.
    Puhelinkin oli saanut vastaajaviestejä. Jenna mietti ja empi vähän aikaa, voisiko kuunnella viestit ja välittää tiedot eteenpäin. Hanski oli jäänyt koirien kanssa porkkanamaalle, ja osa Nummelan tytöistä oli maastossa Repen johdolla. Jotkut taisivat olla rannassa äänistä päätellen, vaikka Pena olikin vannottanut itselleen kalarauhaa.
    Jennin hommaamat elukat pitivät omaa showtaan pihalla. Aitaukset eivät olleet ihan tukevat.
Lopulta Jenna päätti kuunnella viestit. Olihan Jennikin painottanut avun tarvetta.
    Jenna klikkasi punaisena vilkkuvaa nappulaa, ja ensimmäinen viesti alkoi kuulua rahisten.
Se oli Titalta, joka huuteli jossain kesäkioskilla, aikooko joku tulla hakemaan hänet. Kaiken huipuksi Titta oli mennyt väärään bussiin!
    Jenna kirjoitti Titan tiedot ylös. Tyttö olisi kiireimmän kaupalla saatava Nummelaan tai siis Linnavuoreen.
    Toinen viesti oli Essin vanhemmilta, jotka halusivat, että Essi olisikin vähän myöhempään. Kotona oli käymässä nuohooja. Essi voisi kyllä syödä talolla. Jenna kirjoitti senkin tiedon ylös.
    Viimeinen viesti, Jenna ajatteli. Ole viimeinen viesti. Jenna ei tiennyt, mistä ajatus oli tullut, mutta sitä hän toivoi.
    Viimeinen viesti kajahti ilmoille kuin tykinlaukaus. Tarkemmin sanottuna sehän oli tykin laukaus!
    Jenna kiljaisi ja juoksi äkkiä pihalle. Hän vilkuili ympärilleen. Apua! Sitä oli nyt saatava heti.
    -TYKKI! TYKKI! Jenna huusi ja tarttui juuri ratsailta laskeutuvaan Repeen.
    Kafka hätkähti. Se oli väsynyt eikä kaivannut ylimääräistä hälinää.
    - Rauha. Rauha, Repe sanoi. - Kyllä tiedän olevani varsin vastustamaton, mutta ei tarvitse sentään selästä kiskoa.
    Samassa hän huomasi aidon hädän tytön silmissä. Repe tökkäsi Kafkan suitset Kikan käteen, jossa jo ennestään olivat Potkun suitset.
    - Vie Kafka talliin ja punainen loimi päälle, Repe huudahti.
    Kikka ymmärsi heti. Joskus hän oikein itsekin ihmettel miten hyvin ymmärsi poikaa jopa puolesta sanasta. Hän lähti tallille hepat mukanaan. Sisällä oli jo kova pulina menossa, kun kaikki hoitivat heppojaan.
    - Mikä sinulla on, Jenna? Repe sanoi. - Jenna taisi olla sinun nimesi.
    - Ajattelin auttaa Jenniä ja kuunnella vastaajan viestit, ne on lapulla ylhäällä, Jenna aloitti ja nielaisi. -
Sitten kun viimeinen viesti kajahti ilmoille, se olikin tykinlaukaus.
    -Tykin? Kuka soittaisi meille ja käskisi kuunnella tykin pamausta? Repe näytti epäilevältä.
    - Tykinlaukaus se oli, Jenna sanoi. - Olen varma siitä.
    - Mutta miksi? Eihän meillä pitäisi olla vihollisia. 
    Tosin Repe ei ollut varma. Olivatko Italian mafiosot taas Kafkan kimpussa? Vai oliko se uhkausta niitä ponikisoja varten? Ne pidiettäisiin Ruotsissa, ja niihin osallistui monen maan kerma. Nummelasta lähtisi neljä parasta poneineen, sen Repe oli kuullut itse Penalta. Tosin Penan mielihän oli välillä kuin tuuliviiri. Asia voisi jäädäkin vain kahteen osallistujaan.
    - Ruotsissa ammutaan tykeillä kunnialaukauksia, Repe sanoi. - Ja Englannissakin taitaa olla niin. Sen perusteella voisi luulla hyökkäyksen olevan ponikisoja vastaan. Mutta miksi? Nehän ovat Ruotsissa. En ymmärrä yhtään mitään.
    Repe pyysi Jennaa näyttämään loput viestit. Ehkä ne olisivat fiksummat.
 
 
Luku 9
 
 
Lopulta Tittakin saatiin Nummelaan. Hän sanoi, ettei ollut erehtynyt ennen yhtä pahasti. Kyllä hän oli ollut oikealla pysäkillä odottamassa bussia kuten ennenkin, mutta ei ollut kiinnittänyt huomiota bussin numeroon tai reittiin. Linjalle olikin saatu toinen bussi eri numerolla ja osin samalla reitillä kuin Linnavuoreen vievä bussi, eikä ollut mitään ilmoitettu.
    Titta pihisi, mutta rauhoittui lopulta. Onneksi hän sai jäädä yöksi. Hän meni heti varaamaan yläpetiä ranta-aitalta. Titta saisi olla Pensionaatissakin, tosin ei koko viikkoa. Mutta sen hän aikoi saada. Pitäisi vain puhua uudelle isälle, painottaa niitä koulunumeroita todistuksessa.
    Kikka oli nousemassa mukaan, kun Repe pysäytti tytön.
    - Odota, Kikka! Repe sanoi.
    Tyttö jäi odottamaan aulaan.
    - Tiedätkö jotain tykinlaukauksista? Repe kysyi.
    - Tykeistäkö? En. Kuinka niin? Kikka vastasi.
    - Joku oli soittanut meille tänne, ja viesti oli pelkkää tykin pamausta. Jenna säikähti sitä. Siksi minun oli annettava Kafka sinulle.
    - Ei se mitään, mutta tykeistä en tiedä mitään. Kristian on joskus puhunut Englannin tykeistä. Mutta en tiedä tarkempaa, Kikka sanoi ja huokaisi.
    Kristian. Nimi toi kipeitä muistoja mieleen. Poika ei ollut edelleenkään ottanut yhteyttä. Viime jouluna oli sentään tullut kortti. Siinä oli vain hyvät joulut ja Husaarin kuulumiset. Ei mitään kaipuusta tai muusta. Husaari voi kuulemma hyvin ja paksusti.
    - No Kikka, älä vaivaa tällä päätäsi. Samaa sanoin Jennallekin. Pena sai puhelimen kouraansa, kun palasi kalalta, Repe sanoi ja virnisti. - Päkä the Ponyvalmentaja saisi seuraavat päivät syödä kalapullia, kalalaatikkoa, kalakeittoa ja lohimedaljonkia. Hähhäh.
    - Minä menen nyt Titan perään, Kikka sanoii ja huikkasi vielä: - Pidä pojat poissa pahanteosta. En todellakaan halua menettää punkkani vaneria enää toista kertaa!
    - Pidän pidän, Repe sanoi.
    Muistissa oli vielä, kuinka pojanvintiöt Hannu ja Kari olivat vieneet Kikan sängystä pohjavanerin, ja sitten se seilasi ties missä Käärmesaaren vesillä. 
    Essi oli ruikuttanut vanhemmiltaan luvan jäädä yöksi Linnavuoreen. Pitkän väännön jälkeen se onnistui.
    - Vain täksi yöksi, Essi sanoi. - Mutta saan minä koko viikonkin ihan helposti. Minulla on konstini.            Essi virnisti.
    - Saat sitten nukkua keittiössä, Jenni sanoi ja levitti patjan lattialle. - Minulla on tuolla kasvisvuoka uunissa koko yön yli.
    - Minä olen ritari peloton ja vahdin sitä! Essi sanoi.
    - Sepä hyvä.
    - Entäs muut likat ?
    - No suurin osa jää tänne. Osa on pari yötä ja osa viikon verran. Kyllä me täällä hääritään ja autetaa, Kikka sanoi.
    Hän oli varmuuden vuoksi pistänyt liimaa vanerinsa pohjaan.. Pojanvintiöistä ei ikinä tiennyt.
    - Kerron vielä, että täällä on hoidossa eläimiä. Vuokrasin ne lähinnä Pensionaatin vieraille. Haluan, että he oppivat maatilan elämää, Jenni sanoi.
    - Pöh, pihisi Pena. 
    Hän oli syventynyt uuteen Hevoshulluun, jonka kannessa komeili Jennin Mia Cara. Sisäsivuilla oli siitä juttuakin. Juttu oli kirjoitettu jo pari kuukautta takaperin, mutta lehti julkaisi sen vasta nyt.
    - Minä vastaan kyllä kaikesta kuten tähänkin asti, Jenni sanoi ja vilkaisi veljeään. - Tämä on vain tällainen kokeiluaste. Onneksi ei ole liian kuuma kesäkään. Hepat voivat varmaan ottaa selkäänsä myös vieraita. 
    - Ei ponikisaponeja sitten. Eli ei Muffea, Dellaa ja Pähkinää, Pena sanoi.
    Pähkinä oli erään Penan sukulaisen laiskanpullea ruskea poni, ei mikään kisakone. Sen kaikki tiesivät. Viedä se nyt Ruotsiin! Mutta Penalle oli annettava periksi. Saihan Jenni Pensionaattiinsa, joten pitäköön Pena poninsa. Toisaalta Lancelotti olisi sopinut paremmin sekarotuisuudestaan huolimatta.
    -Siitä tulikin mieleeni vielä yksi juttu.
    - JAKO! kaikki huusivat yhteen ääneen.
    Pöydän alla tuhisseet koirat nostivat päätään. Oliko jo ruoka-aika? Äh ei. Emäntäkin vain istui paikallaan. Koirat laskivat taas päänsä alas.
    - No noh. Rauhoitutaanpas nyt. Niin, siihenhän piti laittaa neljä ponia. Maxiahan tarvitaan täällä, joten en raahaa sitä Ruotsiin. Pähkinän vien ja ne muut. Päkä, olet osoittanut hyvää kuria ja intoa ja tahdonlujuutta tämän valmennuksen kanssa. Siitä olen ylpeä. Ota sinä Pähkinä ja näytä muille! Pena sanoi ylpeyttä äänessään.
    Päkän silmät levisivät. Hänenkö muka piti lähteä Ruotsiin? Pähkinällä? Oujee! Päkän tuuletus kuului ja näkyi kyllä.
    - Sitten Kikkaseni, sinä saat Dellan. Olet pärjännyt sen kanssa ennenkin. Joten se siitä.
    Kikka näytti tyytyväiseltä. Kyllä hän nyt Dellan kanssa pärjäisi.
    - Ja viimeisenä Muffe. Sitä minun piti pohtia kaikilta kanteilta. Siltä myös, että poni voittaisikin jotain.
Ensin tuumin Repeä. Tiedättehän, mestari jo ennestään. Mutta miksi luottaa suoraan mestariin? Joten mietin Essiä. Tyttö on taitava Muffen kanssa. Mutta luottaisinko sittenkään? Kyseessähän on Ruotsin kisat.
    Pena käveli edestakaisin pitäen sombreroa käsissään selkänsä takana.
    - Mietin tätä, kun olin kalassakin, Pena sanoi. - Meinasin jo vaihtaa Muffen Päkälle, mutta sitten keksinkin: HANNU!
    - Hannu! muut huusivat.
    Oliko Pena nyt ihan tosissaan?
    - Hähää, juksasinpas, Pena käkätti maha kippurassa tuolillaan. - Tästä hyvästä ansaitsisin mitalin. Siis siitä, kuinka helppoa oli huijata teitä. No kuulkaas, en rupea rahtaamaan Ruotsiin kahta ponia enempää, joten Muffe jää tänne. Ja katsokaakin, etten joudu katumaan päätöstäni. 
    Pena syventyi taas lehteensä.
 
 
 
Luku 10
 
 
Elsa oli saanut kaiken tarpeellisen pakattua. Kassi- ja laukkupino oli hyvin suuri. Varsinkin, kun siinä olivat vielä Murunkin kamat. Onneksi Muru oli jo Hannelen mukana.
    Pikkukoira saisi vielä pilkkuja tästä stressin määrästä, Elsa pihisi itsekseen. Oiva oli tosin ollut oivallinen ja pakottanut Elsan pensionaattiin. Täysihoitolaan! Miten ihanaa. Hän ottaisi heti mutakylvyn ja kasvonaamion.
    Elsa laittoi jo ties kuinka monennen viestin ystävilleen. He olisivat taatusti kateudesta vihreitä. Hän oli saanut viestin ystävältään, joka oli jossain italialaisessa pensionaatissa. Olkoon vain. Kyllä Oivan lunastama olisi taatusti luksusta parhaimmillaan.
    - Elsa-kulta, mihin tarvitset näin montaa hatturasiaa? Oiva kysyi sulloessaan  tavaroita auton peräkonttiin.
    - Etkö ymmärrä, Oiva, tietysti minun tulee vaihtaa hattua mielen, sään ja tuulen mukaan. On tehtävä vaikutus muihin ladyihin. Se on velvollisuuteni.
    - Mutta Elsa, minähän sanoin sinulle, että siellä tehdään myös työtä. Vaikka onhan siellä hauskanpitoakin.
    Oiva päätti, että Elsa saisi tyytyä tasan kahteen hatturasiaan.
    - En minä sitä ole unohtanut, Oivaseni, en alkuunkaan. Mutta silti lady on aina lady.
    - Hyvä on... Mitäh? Ei, Elsa, tuota satulaa me emme vie sinne! Oiva sanoi ja katsoi kauhulla vanhaa kulunutta naistensatulaa.
    Oiva tiesi varsin hyvin, mikä se oli. Satula, jonka Elsa oli hommannut Amerikan-reissultaan ollessaan vielä nuori. Se oli kuulemma jonkin julkimon entinen. Rodeoleffan kuvauksista, niin Elsa oli hänelle paasannut. Oiva oli jo luullut vaimonsa myynee n mokoman kapineen. 
    -  Me nimenotaan otamme sen mukaan. Minä en sitä enää tarvitse. Katsos, huonot polvet. Mutta se Jenni, hän taatusti tarvitsee. Hänellä on hevonen. Ja se, noh, kyllä sinä ymmärrät.
    Mutta Oiva ei tajunnut mitään mistään.
    - Sitten kuusi hattua jää tänne. Auto ei kestä enempää, Oiva sanoi ja kippasi satulan kuorman päälle.
    Auto päästi uhkaavan nitinän.
    - Hyvä on sitten. Tomuta ja tuuleta ne, ja poista rasioista mallinukkien päähän, Elsa sanoi ja kiipesi autoon.
    - Kyllä kyllä, Oiva myönteli ja siirsi hatut surutta suureen pihalaatikkoon. Olkoot siellä. Hän hakisi ne illalla pois.
    Sitten lähdettiin huristamaan kohti Linnavuorta. Elsa oli taas kännykässä kiinni.
 
 
                                                                              JATKUU
 
 

©2018 Jessemurre - suntuubi.com