Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

  

FANIKOIRAT 

 

PONITALLI JA VAAROJEN VARTIJAT

Kirj. Hiksu

 

 

Mansikoita onhan noita, ja kaupan päälle pari kalkkunaa, Hannu ja Kari laulelivat matkalla Linnavuoreen. Kunpa he olisivat tienneet, että tuosta laulelusta tulisi totta seuraavan viikon aikana.

 

Luku 1

 
- Jenna! Hanski huusi, vaikkei olisi saanutkaan, oltiinhan kirjastossa, tosin ei ihan sisällä asti vaan aulassa. 

Hanskin oli ihan pakko saada nyt Jennan huomio itseensä, tarkemmin kassiin, jonka kahva alkoi uhkaavasti venyä maata kohti. Kassissa oli keltaiset kahvat ja punaiset koristukset, muuten kanssi oli tummansininen, ja siinä oli hymyilevien munien kuvia. Mikä lie mainoskassi. Siinä lukikin: Osta Muna, osta toinen, osta tiu-ulla.

Eikö Jenna tosiaankaan huomannut mitään? Kohta olisivat kaikki aarteet pitkin lattioita! Ja oli vielä niin kuumakin. Jäätelöä tai kylmää limua tässä kaivattiin.

- Jenna! Hanski huusi vielä kovemmin,vaikka huuto sai äänen käheäksi.

    - Mitä? Jenna sanoi ja sujautti kassiin vielä Kultakavio-kirjan.
    - Tuon kassin kahva ratkee ihan justiinsa! Hanski sanoi ja kävi istumaan aulassa olevalle tuolille. - Mulla on jano!
    - Kyllä täällä aika kuuma on, joo. Mutta ei me olla vielä ees käyty kaikkia poistokoreja ja hyllyjä läpi. Mä en ainakaan jätä tänne yhtäkään eläinkirjaa, Jenna sanoi.
    - Ihan kiva joo, mutta kassi ei kestä enempää. Ja mitäs sitten tehdään, jos pökräät tässä kuumuudessa? Hanski sanoi ja otti korista Miehiset miehet -lehden ja löyhytteli sillä kasvojaan.
    - Pyydetään Marketilta niitä kirjaston kasseja lainaan. Saadaan sellainen tällä kortilla.
    Kirjastoon oli tullut uutuus: kassin voi lainata kirjastosta omalla kortillaan ja palauttaa samalla kuin kirjatkin. Kätevää!
    - Juomista neideille! kuului samassa naisen ääni, ja tyttöjen eteen ilmestyi tarjottimella kylmää jaffaa korkeissa laseissa ja pari keksiä.
    - Kiitos, Market. Olet aarre! Hanski sanoi ja tökkäsi jaffalasiinsa iloisenkirjavan pillin.
    - Arvelin, että näin kuumana päivänä tämä on se, mitä kaivataan. Vieläkö te etsitte luettavaa? Market kysyi ja loi vilkaisun kassiin.
    Kassissa oli jo pari reikää. Se oli pullollaan vanhoja Nummeloita, Pappilaa, Haavikkoa,Kultakaviota ja eläinlääkärikirjoja. Niitä samoja, joita Market oli itsekin nuoruudessaan lukenut.
    - Pakko. Jenna on into pinkeenä kuin viiden pennin hevonen, Hanski sanoi. - Ja ei mullakaan oo mitään eläinkirjoja vastaan.
    - No sitten. Viekää mennessänne. Viettekö tytöt samalla Linnavuoreen kirjoja?
    - Lin.... Linnavuoreen?
    - Niin. Nummelan porukathan ovat siellä evakossa. Kai olette kuulleet siitä? Lupasin heille kirjoja, mutta enhän minä voi niitä lähteä viemään. Kuka pitäisi sitten kirjastoa auki?
    - Voidaan me viedä ne, mutta miten? Jenna sanoi.
    Hänellä kävi mielessä myös Jesse, joka oli jätetty seurakuntatalolle. Vaikka tämä olikin sivukirjasto, niin koirilla oli sinne porttikielto. Market ei ollut allerginen toisin kuin työntekijänsä. Tosin tässä kirjastossa oli lemmikkinä viljakäärme Lisbet. Sillä ei ollut hampaita. ja muutenkin se oli aika pieni ja ohut, oranssinpunertava luikero. Se söi pääosin kalaa ja kanaa.
    - Noh, Linnavuoreenhan pääsee bussilla 303. Se ajaa aika lähelle. Siitä olisi vähän matkaa kävelyä.
    - Kuulostaa ok suunnitelmalta. Mutta meillä on jo tää kassi. Ja kohta kai toinenkin, jos Jenna ottaa nuo Aku Ankat mukaan. Kaiken lisäksi Jennan kultsu pitää hakea seurakuntatalolta, Hanski sanoi.
    - Viekää kirjat kotiin ja hypätkää Ranttusen kesäkioskilta bussin kyytiin. Olen monesti mennyt siitä Linnavuoren suuntaan, tosin jäänyt aiemmin pois. Mutta eiköhän kuski auta teitä. Odottakaas. Kun olette minun asiallani siellä niin... Market sanoi ja häipyi sisälle.
    - Jesse pitää kyllä ihan kohta hakea. Seurakuntatalolla on riparin päätökset. Jesse ei voi jäädä sinne, Jenna sanoi pyörittäen käsissään bussikorttia, jonka oli saanut lainaan.
    - Rauhoitu. Kyllä kaikki menee ok, Hanski sanoi.
    - Oli ihan tyhmää viedä Jesse sinne, Jenna surkutteli.
    - Mutta ei se tännekään saanut tulla. Ja ulkona on niin paljon heinikkoa, että Jesse olisi punkkia täysi. Onneks Toni oli menossa seurakuntatalolle ja otti Jessen ilomielin mukaan.
    - Voiskohan Toni tuoda Jessen meille? Jenna sanoi. - Sillä on varmaan Mollikin mukana. Onneksi äiti olikin reilu ja osti meille paljon tarjouskoiranruokaa.
    - Eiköhän voi. Mä laitan viestiä ja infoon sitä, Hanski ehdotti.
    - Tee se, Jenna sanoi ja nappasi vielä mukaan pari Eeva-lehteä äidille ihan siitä ilosta, ettei äiti ollut viime aikoina mäkättänyt kuin vuohi.
 
 
 
Luku 2 
 
 
Myöhemmin tytöt olivat bussissa menossa kohti Linnavuorta. He olivat vieneet poistokirjakasan Jennan huoneeseen asti ja roudanneet mukana Marketin kasseja. Kädet olivat väsyksissä.
    - Mun kädet venyy kuin apinalla, Hanski sanoi. - Mitä täällä ees on? Muuta kun aikuisten ja nuorten juttuja?
    - Pari ikivanhaa romaania.
    Toni oli jäänyt Jessen kanssa seurakuntatalon maille. Mitä lie tekemään, ei kertonut. Mutta ei Jenna ollut huolissaan. Mukana oli tuttuja. Kunhan eivät vain sinne riparijuttuun menisi. Mutta eivät kai. Jesse oli sentään viisas koira. Mollista ei sanottaisi samaa. Se oli kuulemma aamulla syönyt Tonin lenkkarin.
    - Tässä sitä mennään Nummelaan! Hanski hihkaisi, kun tytöt istuivat linja-autossa.
    - No ei sentään, Linnavuoreen vain, Jenna sanoi ja vilkaisi vaaleaa poninhäntätyttöä, joka kirjoitti ahkerasti tabletilla.
    - Hei! Jenna sanoi tytölle, muita kun bussissa ei kuskin lisäksi ollut.
    - Heipä hei, tyttö vastasi.
    Vasta nyt Jenna huomasi tytön kassista pilkistävän raipan.
    - Oletko tallilaisia?
    - Olen. Essi Nummelan tallilta. Tai siis Linnavuoren, kun Nummelan tallille tuli se ikävä tuho, Essi sanoi ja niiskaisi.
    Hänellä oli vähän nuhaa tai sitten se johtui koleudesta.
    - Olen Jenna, ja tuo kaverini on Hannele, mutta saat sanoa Hanski. Meillä on teille ne kirjat.
    - Ihanaa. Market on loistotyyppi. Ette arvaakaan, että Jenni, Penan sisko siis, on ollut hullunkiilto silmissä pakottamassa meitä jynssäämään yläkerran isoa huonetta. Se on ihan hullua. Linnavuorihan vuotaa kuin viime vuoden matoämpäri! Mutta on sitä nyt kunnostettu. Jenni sai äläyksen: tehdään siitä kirjasto! Siksi se soitti Marketille ja pyysi niitä poistoja.
Ei minulla kyllä mitään sitä vastaan ole. Ei ollenkaan. Lukeminen on hyvää ajankulua joo, mutta Jenni ei tosiaankaan ottanut selvää, mitä kirjoja meille tulee ja mihin ne mahtuvat toistaiseksi.
Lievästi sanottuna se kirjasto on nyt kasa pölyä ja maaleja, Essi sanoi ja näytti totiselta.
    Hänellä oli vielä jotain sydämellään.
    - Kuulostaa aika hurjalta. Eikö ensin pitäisi remontoida koko paikka ennen muita suunnitelmia?
    - Pitäisi, mutta minkäs teet. Pena on kalalla. Repe opettaa, Päkäkin opettaa. Ja siitä on tullut jo kinaa. Jenni ei opeta, vaikka pitäisi, ja kun meillä on pian ne ponikisatkin. Tai siis ei meillä, vaan Ruotsissa. Mutta minä tuskin sinne lähden. En ole niin hyvä. Noh, minä jään mielelläni tänne Muffen seuraksi.
    - Seuraneiti ponille!
    Jennaa hihitytti.
    Pian bussi olikin jo päätepysäkillä. Tytöt hyppäsivät pois kyydistä ja kiittivät kuskia.
    - No, tuolla se siintää Linnavuori! Essi sanoi ja huitaisi kohti Linnavuorta.
    - Onhan se joskus ollut kauniskin. Nyt se on hullunmylly.
    - Ja yhä hullummaksi menee! kuului samassa ääni takaa ja kavioiden kopsetta.
    - Päkä!
    - Niin minäpä minä, omassa täydellisyydessäni. Tämä karvaturpa on Lancelot, Penan vuokraama hepo. Sekarotuinen mutta loistohyppääjä ja tynnyrikisaaja. Voitto on meidän! Ehkä. Toisaalta luulen, että kisaponini on Pähkinä.
    Päkä olisi voinut kehua hiilenharmaan ponin maasta taivaisiin, jolleivat muut olisi keskeyttäneet häntä ja vaatineet tietää muusta hullunmyllystä.
    Ensin Päkä kertoi kovaan ääneen Repestä, siitä venttiilikumiukosta, joka opetti puolia likkoja Kafkalla ponikisoihin.
    - PONIkisoihin! Kafka ei ole poni. Sillä ei hajuakaan, mitä niihin vaaditaan, Päkä paasasi.
    Siis Kafkalla ei ollut vai Repellä, Hanski mietti, mutta piti suunsa kiinni.
    Siten Päkä pamautti pommin.
    - Jenni haluaa tehdä Linnavuoresta pensionaatin! Päkä huudahti.
    Huuto sai läheisen puskan räkätit lentoon. Ponin se sai pieraisemaan äänekkäästi kuin loppufanfaari olisi soinut ilmoille.
    - Mikä se sellainen pensionaatti on? Jenna kysyi.
    - Googletan sen äkkiä teille, Essi sanoi ja kaivoi tablettinsa esille. - Pensionaatti on sama kuin täysihoitola.
    Samassa Essin kasvot muuttuivat liidunvalkeiksi.
    - Mutta eihän se käy, ei vaan käy. Linnavuori on niin...
    - Kyllä sen kaikki tietää, mitä se on, Päkä sanoi. - Mutta minkäs teet? Jenni haluaa tätä. Mutta VAIN kesäaikaan. Toistaiseksi. Meillä on nyt niin paljon mansikoitakin sillä joutotontilla, jonka Pena osti. Siitä piti tulla hevosmaata, mutta ei se sopinutkaan. Voi Jenni, voi Jenni. Mihin tässä vielä päädytään?
    - Eikös se kappale menekin: Oi Dooris, oi Dooris, sä veit mun sydämein? Tuo se pois takaisin, sydäntäni vielä tarvitsen! Hahah. Huuliveikko! Hanski hihitti.
 
 
 
Luku 3
 
 
- Kiva kun kävitte! Jenni huikkasi ovelta tytöille.
    He olivat olleet Linnavuoressa pidempään kuin oli aikomus. Aika vieri kuin siivillä jutellessa ja katsoessa paikkoja.
    Oli Jenni pistänyt tuulemaan. Osa paikoista oli hienon näköistä, ei enää niin rappiollista. No, toki apuna olivat olleet ammattimiehet. Mutta silti. Kirjastohuoneesta tulisi taatusti talon helmi. Maidonvalkeat seinät ja vanhanajan kalustus. Mistä Jenni olikaan löytänyt nuo vanhat, paksut, jykevät puuhyllyt? Ne olivat tummaa tammea.
    Katossa kimmelsi timanttikruunu. Se oli peräisin Päkän kotitalosta.
    - Niin, minä tosiaankin olen aina vihannut tuota kruunua. Se on niin mauton! Päkä pihisi.
    - Miten sinä, joka pidät kaikesta tuollaisesta, voit vihata yhtä kruunua? Repe sanoi ja huitoi maalisudilla Päkää kohti.
    Repe oli opettanut koko päivän toisia ja sitten vielä joutunut maalaushommiin. Mutta ei poika valittanut. Kotonakaan ei olisi ollut kiva olla. Isällä oli murheita, sen poika oli vaistonnut jo viikko sitten. Hänen tulisi jutella Kikan kanssa.Tyttö ymmärtäisi kyllä.
    - Vihaan vaan. siihen ei tarvita muuta, Päkä mutisi.
    Hän oli jo muutenkin äkämystynyt Repeen ilman että poika kysyi ihan päättömiä.
    - Asia selvä, mutta miten toit sen tänne? Mitä muut tuumivat sen poissaolosta?  Repe kysyi ja alkoi taas maalata tummaa seinää vaaleammalla sävyllä.
    - No, minä otin ne tikkaat, kiipesin niille ja sitten minä vain irrotin koko lampun, Päkä sanoi ja lisäsi, ettei edes taloudenhoitaja huomannut mitään, vaikka paasasikin sellerinvarsien kanssa jotain.
    - Irrotit tuosta noin vain sukulampun? Repe vilkaisi toisia kuin apua kysyen.
    - Helppoa kun sen osaa, Päkä nyökkäsi. - Ei temppu eikä mikään. Pitäisihän sinun se tietää.  
    Päkä sivalsi tahtomattaan sanoillaan aika terävästi Repeä. Poika aukaisi suunsa kuin olisi aikeissa sanoa jotain takaisin, mutta sulki lopulta suunsa ja huokaisi.
    - Tuollaisen pitäisi painaakin todella paljon, Jenna ja Hanski puuttuivat keskusteluun.
    He istuivat kukallisella sohvalla ja joit teetä vanhoista kupeista. He eivät olleet toihtineet kieltäytyäkään, kun sitä nyt kerran oli tarjolla. Kuumana päivänä teenjuonti oli kyllä sulaa hulluutta, Jenna ajatteli hetken.
    - Pöh, saman verran kuin satula, Päkä sanoi ja heilutti käsiään laajassa kaaressa päänsä yläpuolella.
    - Miten oikein sait sen tänne asti? Jenna kysyi ja laski puoliksi juodun teemukin pöydälle, jonka virkaa toimitti vanha kirstu.
    - Julius auttoi. Ei kysellyt eikä epäillyt mitään, Päkä paljasti.
    - Vai niin, olet siis jo unohtanut Maran... Repen lause jäi kesken, kun Päkä heitti häntä kohti pehmokissan.
    Kissaparka ei vain osunutkaan maaliinsa, vaan putosi suoraan maaliämpäriin.
    Päkän ja Repen väittely olisi alkanut uudelleen ja varmaan muuttunut täydeksi sodaksi, jollei Jenni olisi tullut paikalle, tuonut eväitä ja käskenyt tyttöjä kotiin. Sitten hän kirkui kuin hyeena nähdessään pehmokissan. 
    Jenni nappasi katin syliinsä ja kiikutti sen vesiämpäriin. Katti oli pestävä puhtaaksi ja ripustettava kuivumaan.
    - Kukaan, ei kukaan kiusaa minun kissaani! Jenni ärjäisi.
 
 
 
Luku 4
 
 
- Olen kovin huolissani, Hanski sanoi, kun tytöt vihdoin pääsivät Jennalle.
    Toni oli tuonut Jessen ja raahannut Mollinkin mukanaan. Molemmat koirat kuorsasivat eteisen matolla.
    - Mistä sitten? Toni kysyi ja kävi kurkkimassa ikkunasta jo sadannen kerran.
    Poika kyttäsi Jennan äitiä. He valvoivat liian myöhään. Sen Toni tiesi. Eikä hänkään saisi olla enää täällä. Aamulla olisi menoja. Mutta silti hän halusi jäädä. Pitäisi vain äkkiä keksiä jotain, mutta mitä. Puhuisiko kipeästä hampaasta? Äh ei.
    - No kaikesta! Ensinnäkin, ainahan Päkä valittaa Repestä jotain. Ja Repe iskee takaisin. Ei siinä mitään. Mutta nämä ponikisat ovat näköjään niin tärkeät Päkälle. Antaisi Repe nyt periksi edes kerrankin.
    - Minä olen jostain lukenut, ettei Päkä välitä poneista, vaan pitää olla isoja ja näyttäviä ratsuja, Toni sanoi.
    - Tiedän minäkin sen. Viivi lukee aina ekana Nummelat ja Hevoshullut. Minäkin luen välillä, myönnetään.
    Hanski alkoi muurata itselleen jo kuudetta voileipää. Mihin mahaan? Sitä tuskin kukaan tiesi.
    - Voithan soittaa Linnavuoreen ja kertoa ideastasi suoraan Penalle. Sillä pitäisi olla päävalta niihin kisoihin, Jenna sanoi sitten.
  Oven ulkopuolelta käytävästä alkoi kuulua rapinaa.
    - Koirat pois! Jenna huusi.
    Nyt ei tarvittu kompastumisia. Ville oli Sofialla yökylässä. Rouva oli niin kaivannut lapsiperheen arkea, että äiti oli vain onnessaan. Hän oli päässyt teatteriin työkaverinsa kanssa ja painottanut Jennalle hyvää käytöstä, kotiintuloaikoja sun muuta.
    - Ai täällä ollaankin vielä ylhäällä, Jennan äiti sanoi.
    Hän oli kuin jokin niistä julkkiksista Päkän lehdissä. Niitä oli lojunut Linnavuoressakin. Pakostikin ne huomasi, vaikka olivatkin siellä ja täällä.
    - Joo tota, kun Toni toi meille Jessen takas, niin Molli nukahti matolle. Eikä viitsitty herättää. Ja lopulta Tonikin sammui tuonne, Hanski sanoi ja osoitti olohuoneen pehmeää tuolia.
    Toni oli kyllä etevä! Hän oli salamannopeasti pujahtanut tuoliin ja kiskonut kaikki peitot ja huovat päällensä.
    - Poikahan on kuin karhunpentu pesässään, äiti huomasi.
    - Niin taitaa olla. Kai se voi tuohon jäädä?  
    - No tämän kerran. Ei minulla ole sydäntä häätää sitä ja koiraa yön selkään.
    - Mitä, toinenkin väsynyt? Äiti katsoi keittiön tuolilla torkkuvaa Hanskia.
    - Hanski on koko päivän ravannut mun perässä. Pyysin iltapalalle, mut se taisi sitten sammua, Jenna sanoi.
    Hän oli kyllä huomannut, että Hanski vain esitti, mutta kunpa se nyt menisi läpi!
    - Mikä hullunmylly! Onneksi Ville sentään on Sofian luona, äiti sanoi ja meni vessaan.
    Ovelta hän vielä huikkasi, saisiko Jenna jotenkin siirrettyä Hanskin omaan huoneeseensa, ja aamulla olisi soitettava vanhemmille.
    - Joo joo, Jenna sanoi ja potkaisi Hanskia.
    Hanski hyppäsi äkkiä jaloilleen, mutta ei onneksi sanonut mitään, seurasi vaan Jennaa.
Koirat jäivät eteiseen, Toni tuolille.
    Saapa nähdä sitten, mitä aamu tuo tullessaan, Jenna mietti.
 
 
 
Luku 5
 
 
Aamu valkeni kirkkaana ja tuulisena.
    - Miten voi tuulla, vaikkei tuolla oo pilviäkään? Hanski sanoi ja loi katseen kohti ulkoilmaa.
    Äkkiä hän vetäisi päänsä takaisin sisälle ja huusi:
    - Häikäsee!
    - Totta kai, kun on pilvetön taivas, Jenna sanoi.
    Hän oli jo naputtanut viestit Hanskin äidille ja Eetulle, joka lupasi infota Tonin porukoita.
Aamupalan syötyään he ajattelivat lenkittää koirat.
    - Älkää olko pitkään, Jennan äiti huikkasi vielä perään.
    - Ei olla ei, Jenna sanoi ja sulki oven.
    Samassa Jennan silmät levisivät kauhusta.
    - Jenna! punk-tyylisesti pukeutunut poika huudahti iloisesti ja huiskutti kättään. - Tämäpä iloinen yllätys! Todella mukava jollen sanoisi.
    - Sinunhan pitäisi olla Linnavuoressa. Kuulin siitä eilen. Olet kuulemma ihastunut Päkään, Jenna sanoi niin viileästi kuin osasi.
    - Päkään? Niin tietysti, Päivi Kiiskeen. Mukava ja rikas tyttönen. Ja niin apua vailla ihan mitättömissäkin jutuissa. Mutta ystävä, on ystävä kuitenkin.
    - Miksi sinä olet täällä? Mitä sinä haluat? Jenna sanoi.
    Hän toivoi, että muut olisivat tulleet takaisin rappukäytävään hänen tuekseen. Edes koirat.
Mutta ei, nekin olivat menneet edeltä ulos. Jenna oli jäänyt vielä sitomaan lenkkariensa nauhat ja kuulemaan äitinsä motkotukset.
    Sitten piti törmätä tuohon. Että pitikin!
    - Saan kai minä olla missä haluan ja käydä moikkaamassa ystäviäni, poika sanoi.
    - Sinulla ei ole tässä talossa muita ystäviä kun minä, Jenna parkaisi.
    - Tunnen tästä talosta Sofian. Olen auttanut Sofiaa ruokaostosten kanssa. Ja sen kissaa myös. Sofia saa välillä ruoka-avustusta, kuten aika moni vanhempi henkilö. Siinä ei ole mitään pahaa. 
    Vasta silloin Jenna näki kassit pojan käsissä ja tunsi itsensä maailman hölmöimmäksi ihmiseksi. Totta kai hän tiesi ruoka-avusta. Olivathan hekin saaneet sellaista, kun äiti jäi vähäksi aikaa töistä pois ennen Villen syntymää ja pari kertaa sen jälkeenkin. Sofia ei vain ollut aiemmin siitä puhunut. Ehkä hän häpesi. Joillakin oli liikaa kunniaa myöntää, miten asiat oikeasti olivat, siksi he vaikenivat. 
    - Eihän siinä olekaan mitään pahaa. Meillekin on joskus tullut ruoka-apua, Jenna sanoi sitten ja alkoi lähteä saman tien alas.
    Muut taatusti jo odottivat häntä.
    - Odota! Miksi sinä et ikinä soittanut tai mitään muutakaan? poika kysyi ja vilkaisi Jennaa.
    Jennan sydäntä kouraisi. Tuon katseen hän muisti liiankin hyvin. Eilen Jenna oli pohtinut, olikohan Päkäkin saanut noita katseita. Ajatus teki kipeää.
    - Minä soitin, sinä et vastannut. Lähetin kirjeitäkin, et vastannut niihinkään, joten ajattelin unohtaa. Antaa olla, Jenna sanoi.
    Hän näytti kärsivältä koiralta pää riipuksissa.
    - Minä en osannut sanoa mitään. Pelkäsin liikaa. Kun muutin pois, niin luulin, noh, mikään ei muutu, mutta muuttui kuitenkin. Minä muutuin. Anna anteeksi, Jenna, en halunnut sitä, en sinulle. En ikinä. Isäni vaan osaa olla joskus aika jyrkkä ja äkkipikainen. Häneltä minä kaipasin rajoja. Minullahan ei ole äitiä! Siksi minun piti mennä tädille. Onneksi isä ymmärsi virheensä. Sain tulla takaisin ja auttaa avustuspalvelussa. Saan tästä vähän taskurahaa. Mutta tiedä, minä en ikinä unohda, en ikinä.
    Poika otti Jennan käden käsiensä väliin ja silitti kämmentä. 
    Jenna nykäisi kuitenkin äkkiä kätensä pois. Kosketus, katseet, kaikki. Ihan kaikki oli äkkiä liikaa. Jenna lähti hoippumaan alaspäin ja huusi vain "Hyvästi Julius!"
    Sitten hän olikin jo pihalla.
 
 
 
 
Luku 6
 
 
 
Samaan aikaan käytiin läpi toisenlaista aamua.
    Oiva Munkkirinne paasasi kuin höyryjuna vaimolleen Elsalle ja heilutti valkoisia papereita ilmassa kuin voitonlippua. Hänen kaulansa ja naamansa punoittivat, ja hän oli järkkymätön. Lopulta hän pamautti paperit pöydälle ja heitti kynän päälle ja karjaisi kuin vuoripuuma:
    - Allekirjoita!
    - En ikinä! Elsa sanoi. - Lähetät minut pois, oman rakkaan Elsasi. Miten sinä, sinä jota rakastan, oikein julkeat tehdä näin!
    - En lähetä sinua pois, Elsa kulta. Lähetän sinut vain Pensionaattiin. Siellä saat levätä ja tehdä kyllä työtäkin.
    - Työtä? Minä... minähän olen kotirouva. Oiva kulta, minulla on tarpeaksi työtä tässä meidän pikku perheessäkin.
    - Juupati juu ja juustokuvut, Oiva tuhahti. - Katso nyt itseäsi, Elsa,  minä olen mies  enkä voi elää enää näin! Minullakin on kunniani. Ei mies voi tuoda perheelleen leipää pöytään, jos osa siitä on koiranmakkaraa ja loppu noita sinun leivoslootiasi! Oiva sanoi.
    Kuin kohtalon iskuna ikkunan takana rääkäisi varis.
    - Tuothan sinä Oiva-kulta kaupasta muutakin. Eikä Muru niin välitä koiranmakkarasta. Kyllähän sinä sen tiedät.
    - Puhuin vertauskuvannoillisesti, Elsaseni, Oiva huokasi syvään. - Kuitenkin sinun pitää oppia, mistä ne mansikat tulevat sinun leivostesi päälle. Joten sinä menet sinne Pensionaattiin jo huomenna ja Muru-kulta lähtee mukaan. Olen kuullut, että siellä on oikein kotieläimiäkin, ja sehän vaan passaa. 
    Murupossu mahtuu kyllä lättiin, hän lisäsi ajatuksissaan.
    - Mikä se Pensionaatti oikein on, Oivaseni ?
    - Täysihoitola. Suomessa on niitä jokunen vielä jäljellä. Tämän kartanon mailla on talli, mansikkamaita ja niitä elukoita. Viihdyt varmasti, Oiva sanoi ja loi kaihoisan katseen taulutelkkarin suuntaan.
    Viikko! Viikon ajan se olisi vain hänen. Eikä Elsa peittäisi sitä typerällä liinalla, jossa oli punatulkkujen kuvia. Hyi ällötys!
    - Hyvä on sitten, minä menen sinne Pensionaattiin viikoksi sinun mieliksesi, ja Muru lähtee mukaan. Mutta entäs sinä, Oivaseni, mitä sinä teet sen viikon ajan?
    - Minä tuota... Kirjanpitoa, Elsa, KIRJANPITOA! Taloutemme on vähän notkahtanut. Yritän soitella sinne ja tänne ja saada käyrät hyvään suhteeseen. Siinä menisi viikkoni.
    - Kamalaa! Minun yhdellä ystävälläni meni kirjanpito ihan sekaisin! Hänen miehensä tunki dekkareita laatikoihin. Kuinka pöyristyttävää. Sanonpahan vain.
    - Elsa, kirjanpito ei tarkoita, että joku pitää kirjaa kuin kukkaa kämmenellään. Se tarkoittaa laskentoja ja merkintöjä. Pääosin eri firmojen.
    - Minulla on jossain vanhat matematiikan kirjani. Saat lainata niitä, Oiva. - Kerro minulle, kun saat kaiken kuntoon.
    Oiva puisteli päätään. Vaimo oli joskus ihan mahdoton.
    Alkoi kova pakkaaminen. Sitä säesti seinänaapurin Jätkän humppa, joka kaikui ympäri taloa.
 
 
 
Luku 7
 
 
Linnavuoressa remontti oli edennyt hyvin. Paikkaa ei voisi enää kovin monesta kohtaa uskoa röttelöksi.
Hanski oli soittanut Penalle, paasannut ponikisoista ja sanonut, että Päkän pitäisi antaa hoitaa valmennus kisoihin, kun hän sitä niin kovasti halusi. Repe valmentakoon sitten joskus toiste.
    Tämän takia nuoret olivatkin nyt keittiössä kuulustelussa. Pena pihisi ja huusi välillä, että tallin sisäpiirin asiat eivät kuuluneet kylän likoille pennin vertaa.
    Hän päätti pistää ponikisojen valmennukseen Päkän ja Titan. Koska Päkä ei olisi tallilla viikonloppuna, Titan tulisi tuurata. Titta valahti kalpeaksi kuin lakana. Mitä hän valmennuksesta tiesi?          - APUA!
    Kikka lupasi auttaa, mutta sen hän aikoisi sanoa vasta Penan korvista kaukana. Ja Repen. Poika oli kuin amppari.
    Sekin asia otettiin puheeksi. Pena ei päästäisi ketään pois, ennen kuin asiat olisi puhuttu halki, poikki ja pinoon. Jenni toi heille taukoevästä. Palaveri kesti vähän yli tunnin, ja vielä pitäisi siivota tallia.
    Essi marisi, mutta työt piti silti tehdä. Ei auttanut itku markkinoilla, joten he alkoivat hommiin.
Mutta työt piti silti tehdä ei auta itku markkinoilla. He alkoivat hommiin. Repen ja Päkän välitkin olivat taas kunnossa.
    Ainut, mitä Pena ei tiennyt, oli kattokruunu, Päkä tuumi. Se loisti kirjastohallissa ylpeästi.
    - Kuulkaas, Kikka sanoi. - Soitellaan kotiporukoille ja anotaan lupaa jäädä tänne leirille. Tuskin kukaan haluaa rampata eestaas, nyt kun jotain jännää on tekeillä.
    - Miten niin, sinä teit mitä? Pena puhisi Jennille, joka heilutti paksua kuorta veljensä nenän edessä.
    - Minä laitoin ilmoituksen lehteen ja sain vastauksia, Jenni sanoi.
    - Mutta... mutta miksi ihmeessä? Pena kysyi.
    - No katsos, mehän emme ole nyt saaressa leirillä, joten tämä pensionaatti-ideani voidaan toteuttaa, Jenni sanoi. - Siinähän vieraiden ruokkiminen menee samalla kuin muidenkin.
    - Jaa jaa. Hyvä on sitten, mutta VAIN täksi kesäksi tämä hullutus. Heidät majoitetaan tuonne mansikkapeltojen takana aukeavalle tontille. Onneksi se on vuokralla meille. Siellä on se keltainen maja, ja latoihinkin mahtuu. Noh, ehkä tännekin päätalolle joitakin sivistyneitä ihmisiä. Ruokapuolen saat värkätä itse miten parhaaksi näet. Niin, ja ohjelmat! Ne eivät saa häiritä minua tai heppojani, kaloista puhumattakaan! Pena lisäsi ja marssi sen jälkeen kohti rantaa.
    - Kyllä, arvon vääpeli, Jenni sanoi, istui rapulle ja aukaisi kuoren. 
    Paksun kuoren sisältä levisi läjä ilmoittautuneita. Jenni oli tyytyväinen. Lisärahat olivat tarpeen.
Hän oli jo salaa haaveillut uudesta varsasta, mutta siitä ei tiennyt kukaan.
    Jenni halusi ostaa Pierren lumenvalkean arabioriin Nummelaan!
    Samassa pihalta kuului koiran haukkua ja tyttöjen iloista puhetta. Mitähän nyt oli tapahtunut, Jenni pohti. Hän nousi ylös ja pyyhkäisi kätensä hameenhelmaan.
    - Hei! hän huudahti.
    - Hei vaan. Mepäs tullaankin  tänne viikoksi! Jenna hihkaisi ja halasi Jesseä.
    Koira oli onnellinen. Sen häntä vatkasi kuin propelli.
    Samassa se huomasi jotain jännää ja pinkaisi juoksuun.
    - Jesse! Jenna huusi.
    Hän tiesi, että koirien tuli pysyä kiinni tallialueella. Hevosen potku ei ollut leikin asia.
    - Anna olla. Pena on rannassa ja hepat maastossa, Jenni sanoi.
    - Muru, noin, menehän sinäkin liikkumaan, Hanski sanoi ja irrotti Murulta hihnan.
    Koira jäi hölmönä istumaan pihalle. Se vilkuili sinne ja tänne.
    - Vai tulette te tänne viikoksi? Pensionaattiin siis? Jenni kysyi vielä.
    - Niin, jälki-ilmoittautuneina, Hanski sanoi ja yritti yhä saada Muruun liikettä.
    - Kun Elsa tulee tänne, niin mekin tullaan. Elsa oli ensin tulossa yksin tai siis Murun kanssa.
Mutta siten hän tajusikin, ettei voisi koko aikaa vahtia Murua. Hänhän on täällä täysihoidossa.
Joten Elsa soitti ensin Jennan äidille, joka sanoi, että me oltiin ulkona koirien kanssa. Sitten Elsa soitti mun äidille, joka soitti taas Jennan  äidille ja...
    - Ymmärsin jo asian. Olette täällä myös vieraina, Jenni sanoi.
    - Niin! tytöt hihkaisivat.
    - Hyvä, minä tarvitsenkin apureita, Jenni sanoi ja osoitti jo porkkanapenkkiä kohti.
    - Totta kai, Hanski sanoi. - Me tosin tultiin vain moikkaamaan toisia, mutta voidaan myös auttaa. Leirihän alkaa vasta ensi viikolla.
    - Itse asiassa jo huomenna, Jenni sanoi. - En tiedä miksi joissakin lehdissä on väärä aiikataulu. Luulin laittaneeni kaikkiin saman. No, minun pitää soitella ja kysyä.
    Jenni poistui. Hänen lähtiessään rapulle tipahti ruskea kuori. Sitä koristi englantilainen postimerkki.
 
 
 
Luku 8
 
 
Jenni oli soitellut ja ilmoitellut Pensionaatin viikosta kaikille tulijoille, että se alkaisi jo seuraavana päivänä. Luvassa olisi roppakaupalla hauskuutta kaikille. Hän oli kysynyt ruokailuista ja majoituksista ja kaikesta muusta, mitä piti ottaa huomioon. Hän kirjasi kaiken huolellisesti ylös. Lopulta hän oli väsynyt, mutta nauru loisti kasvoilta.
    - Olet sinä kyllä hyvä emäntä, Essi sanoi, kun saapui tupaan.
    Hän oli tippunut kahdesti Muffelta, mutta ei valittanut.
    - Kiitos. Mielellänihän minä, Jenni sanoi, otti kirjansa ja lähti kohti päätaloa.
    - Kai me saadaan olla täällä, vaikka onkin se Pensionaatti? Essi kysyi arasti.
    - Mitä sinä hulluilet, tyttökulta. Te autatte minua ja vieraita ja huolehditte hepoista kuten tähänkin asti. Ja valmistaudutte niihin kisoihin. Siinä on tarpeeksi tekemistä teille. Teidän pitää auttaa myös kotieläinten kanssa, jotka hommasin pihalle.
    - Totta kai! Essi sanoi.
    - Kenen tämä kirje on? Jenna sanoi ja poimi rapulla olevan kuoren mukaansa. - Ei postia sovi jättää rapulle lojumaan. Varsinkaan tälläiseen paikkaan, jossa eläimet ja lapset juoksevat pitkin ja poikin.
    Jenna vei kirjeen sisälle ja jätti eteisen puuarkulle puhelimen viereen. Kirjeessä ei ollut nimeä. Siinä luki vain Nummelan talli ja Linnavuoren osoite.
    Puhelinkin oli saanut vastaajaviestejä. Jenna mietti ja empi vähän aikaa, voisiko kuunnella viestit ja välittää tiedot eteenpäin. Hanski oli jäänyt koirien kanssa porkkanamaalle, ja osa Nummelan tytöistä oli maastossa Repen johdolla. Jotkut taisivat olla rannassa äänistä päätellen, vaikka Pena olikin vannottanut itselleen kalarauhaa.
    Jennin hommaamat elukat pitivät omaa showtaan pihalla. Aitaukset eivät olleet ihan tukevat.
Lopulta Jenna päätti kuunnella viestit. Olihan Jennikin painottanut avun tarvetta.
    Jenna klikkasi punaisena vilkkuvaa nappulaa, ja ensimmäinen viesti alkoi kuulua rahisten.
Se oli Titalta, joka huuteli jossain kesäkioskilla, aikooko joku tulla hakemaan hänet. Kaiken huipuksi Titta oli mennyt väärään bussiin!
    Jenna kirjoitti Titan tiedot ylös. Tyttö olisi kiireimmän kaupalla saatava Nummelaan tai siis Linnavuoreen.
    Toinen viesti oli Essin vanhemmilta, jotka halusivat, että Essi olisikin vähän myöhempään. Kotona oli käymässä nuohooja. Essi voisi kyllä syödä talolla. Jenna kirjoitti senkin tiedon ylös.
    Viimeinen viesti, Jenna ajatteli. Ole viimeinen viesti. Jenna ei tiennyt, mistä ajatus oli tullut, mutta sitä hän toivoi.
    Viimeinen viesti kajahti ilmoille kuin tykinlaukaus. Tarkemmin sanottuna sehän oli tykin laukaus!
    Jenna kiljaisi ja juoksi äkkiä pihalle. Hän vilkuili ympärilleen. Apua! Sitä oli nyt saatava heti.
    -TYKKI! TYKKI! Jenna huusi ja tarttui juuri ratsailta laskeutuvaan Repeen.
    Kafka hätkähti. Se oli väsynyt eikä kaivannut ylimääräistä hälinää.
    - Rauha. Rauha, Repe sanoi. - Kyllä tiedän olevani varsin vastustamaton, mutta ei tarvitse sentään selästä kiskoa.
    Samassa hän huomasi aidon hädän tytön silmissä. Repe tökkäsi Kafkan suitset Kikan käteen, jossa jo ennestään olivat Potkun suitset.
    - Vie Kafka talliin ja punainen loimi päälle, Repe huudahti.
    Kikka ymmärsi heti. Joskus hän oikein itsekin ihmettel miten hyvin ymmärsi poikaa jopa puolesta sanasta. Hän lähti tallille hepat mukanaan. Sisällä oli jo kova pulina menossa, kun kaikki hoitivat heppojaan.
    - Mikä sinulla on, Jenna? Repe sanoi. - Jenna taisi olla sinun nimesi.
    - Ajattelin auttaa Jenniä ja kuunnella vastaajan viestit, ne on lapulla ylhäällä, Jenna aloitti ja nielaisi. -
Sitten kun viimeinen viesti kajahti ilmoille, se olikin tykinlaukaus.
    -Tykin? Kuka soittaisi meille ja käskisi kuunnella tykin pamausta? Repe näytti epäilevältä.
    - Tykinlaukaus se oli, Jenna sanoi. - Olen varma siitä.
    - Mutta miksi? Eihän meillä pitäisi olla vihollisia. 
    Tosin Repe ei ollut varma. Olivatko Italian mafiosot taas Kafkan kimpussa? Vai oliko se uhkausta niitä ponikisoja varten? Ne pidiettäisiin Ruotsissa, ja niihin osallistui monen maan kerma. Nummelasta lähtisi neljä parasta poneineen, sen Repe oli kuullut itse Penalta. Tosin Penan mielihän oli välillä kuin tuuliviiri. Asia voisi jäädäkin vain kahteen osallistujaan.
    - Ruotsissa ammutaan tykeillä kunnialaukauksia, Repe sanoi. - Ja Englannissakin taitaa olla niin. Sen perusteella voisi luulla hyökkäyksen olevan ponikisoja vastaan. Mutta miksi? Nehän ovat Ruotsissa. En ymmärrä yhtään mitään.
    Repe pyysi Jennaa näyttämään loput viestit. Ehkä ne olisivat fiksummat.
 
 
Luku 9
 
 
Lopulta Tittakin saatiin Nummelaan. Hän sanoi, ettei ollut erehtynyt ennen yhtä pahasti. Kyllä hän oli ollut oikealla pysäkillä odottamassa bussia kuten ennenkin, mutta ei ollut kiinnittänyt huomiota bussin numeroon tai reittiin. Linjalle olikin saatu toinen bussi eri numerolla ja osin samalla reitillä kuin Linnavuoreen vievä bussi, eikä ollut mitään ilmoitettu.
    Titta pihisi, mutta rauhoittui lopulta. Onneksi hän sai jäädä yöksi. Hän meni heti varaamaan yläpetiä ranta-aitalta. Titta saisi olla Pensionaatissakin, tosin ei koko viikkoa. Mutta sen hän aikoi saada. Pitäisi vain puhua uudelle isälle, painottaa niitä koulunumeroita todistuksessa.
    Kikka oli nousemassa mukaan, kun Repe pysäytti tytön.
    - Odota, Kikka! Repe sanoi.
    Tyttö jäi odottamaan aulaan.
    - Tiedätkö jotain tykinlaukauksista? Repe kysyi.
    - Tykeistäkö? En. Kuinka niin? Kikka vastasi.
    - Joku oli soittanut meille tänne, ja viesti oli pelkkää tykin pamausta. Jenna säikähti sitä. Siksi minun oli annettava Kafka sinulle.
    - Ei se mitään, mutta tykeistä en tiedä mitään. Kristian on joskus puhunut Englannin tykeistä. Mutta en tiedä tarkempaa, Kikka sanoi ja huokaisi.
    Kristian. Nimi toi kipeitä muistoja mieleen. Poika ei ollut edelleenkään ottanut yhteyttä. Viime jouluna oli sentään tullut kortti. Siinä oli vain hyvät joulut ja Husaarin kuulumiset. Ei mitään kaipuusta tai muusta. Husaari voi kuulemma hyvin ja paksusti.
    - No Kikka, älä vaivaa tällä päätäsi. Samaa sanoin Jennallekin. Pena sai puhelimen kouraansa, kun palasi kalalta, Repe sanoi ja virnisti. - Päkä the Ponyvalmentaja saisi seuraavat päivät syödä kalapullia, kalalaatikkoa, kalakeittoa ja lohimedaljonkia. Hähhäh.
    - Minä menen nyt Titan perään, Kikka sanoii ja huikkasi vielä: - Pidä pojat poissa pahanteosta. En todellakaan halua menettää punkkani vaneria enää toista kertaa!
    - Pidän pidän, Repe sanoi.
    Muistissa oli vielä, kuinka pojanvintiöt Hannu ja Kari olivat vieneet Kikan sängystä pohjavanerin, ja sitten se seilasi ties missä Käärmesaaren vesillä. 
    Essi oli ruikuttanut vanhemmiltaan luvan jäädä yöksi Linnavuoreen. Pitkän väännön jälkeen se onnistui.
    - Vain täksi yöksi, Essi sanoi. - Mutta saan minä koko viikonkin ihan helposti. Minulla on konstini.            Essi virnisti.
    - Saat sitten nukkua keittiössä, Jenni sanoi ja levitti patjan lattialle. - Minulla on tuolla kasvisvuoka uunissa koko yön yli.
    - Minä olen ritari peloton ja vahdin sitä! Essi sanoi.
    - Sepä hyvä.
    - Entäs muut likat ?
    - No suurin osa jää tänne. Osa on pari yötä ja osa viikon verran. Kyllä me täällä hääritään ja autetaa, Kikka sanoi.
    Hän oli varmuuden vuoksi pistänyt liimaa vanerinsa pohjaan.. Pojanvintiöistä ei ikinä tiennyt.
    - Kerron vielä, että täällä on hoidossa eläimiä. Vuokrasin ne lähinnä Pensionaatin vieraille. Haluan, että he oppivat maatilan elämää, Jenni sanoi.
    - Pöh, pihisi Pena. 
    Hän oli syventynyt uuteen Hevoshulluun, jonka kannessa komeili Jennin Mia Cara. Sisäsivuilla oli siitä juttuakin. Juttu oli kirjoitettu jo pari kuukautta takaperin, mutta lehti julkaisi sen vasta nyt.
    - Minä vastaan kyllä kaikesta kuten tähänkin asti, Jenni sanoi ja vilkaisi veljeään. - Tämä on vain tällainen kokeiluaste. Onneksi ei ole liian kuuma kesäkään. Hepat voivat varmaan ottaa selkäänsä myös vieraita. 
    - Ei ponikisaponeja sitten. Eli ei Muffea, Dellaa ja Pähkinää, Pena sanoi.
    Pähkinä oli erään Penan sukulaisen laiskanpullea ruskea poni, ei mikään kisakone. Sen kaikki tiesivät. Viedä se nyt Ruotsiin! Mutta Penalle oli annettava periksi. Saihan Jenni Pensionaattiinsa, joten pitäköön Pena poninsa. Toisaalta Lancelotti olisi sopinut paremmin sekarotuisuudestaan huolimatta.
    -Siitä tulikin mieleeni vielä yksi juttu.
    - JAKO! kaikki huusivat yhteen ääneen.
    Pöydän alla tuhisseet koirat nostivat päätään. Oliko jo ruoka-aika? Äh ei. Emäntäkin vain istui paikallaan. Koirat laskivat taas päänsä alas.
    - No noh. Rauhoitutaanpas nyt. Niin, siihenhän piti laittaa neljä ponia. Maxiahan tarvitaan täällä, joten en raahaa sitä Ruotsiin. Pähkinän vien ja ne muut. Päkä, olet osoittanut hyvää kuria ja intoa ja tahdonlujuutta tämän valmennuksen kanssa. Siitä olen ylpeä. Ota sinä Pähkinä ja näytä muille! Pena sanoi ylpeyttä äänessään.
    Päkän silmät levisivät. Hänenkö muka piti lähteä Ruotsiin? Pähkinällä? Oujee! Päkän tuuletus kuului ja näkyi kyllä.
    - Sitten Kikkaseni, sinä saat Dellan. Olet pärjännyt sen kanssa ennenkin. Joten se siitä.
    Kikka näytti tyytyväiseltä. Kyllä hän nyt Dellan kanssa pärjäisi.
    - Ja viimeisenä Muffe. Sitä minun piti pohtia kaikilta kanteilta. Siltä myös, että poni voittaisikin jotain.
Ensin tuumin Repeä. Tiedättehän, mestari jo ennestään. Mutta miksi luottaa suoraan mestariin? Joten mietin Essiä. Tyttö on taitava Muffen kanssa. Mutta luottaisinko sittenkään? Kyseessähän on Ruotsin kisat.
    Pena käveli edestakaisin pitäen sombreroa käsissään selkänsä takana.
    - Mietin tätä, kun olin kalassakin, Pena sanoi. - Meinasin jo vaihtaa Muffen Päkälle, mutta sitten keksinkin: HANNU!
    - Hannu! muut huusivat.
    Oliko Pena nyt ihan tosissaan?
    - Hähää, juksasinpas, Pena käkätti maha kippurassa tuolillaan. - Tästä hyvästä ansaitsisin mitalin. Siis siitä, kuinka helppoa oli huijata teitä. No kuulkaas, en rupea rahtaamaan Ruotsiin kahta ponia enempää, joten Muffe jää tänne. Ja katsokaakin, etten joudu katumaan päätöstäni. 
    Pena syventyi taas lehteensä.
 
 
 
Luku 10
 
 
Elsa oli saanut kaiken tarpeellisen pakattua. Kassi- ja laukkupino oli hyvin suuri. Varsinkin, kun siinä olivat vielä Murunkin kamat. Onneksi Muru oli jo Hannelen mukana.
    Pikkukoira saisi vielä pilkkuja tästä stressin määrästä, Elsa pihisi itsekseen. Oiva oli tosin ollut oivallinen ja pakottanut Elsan pensionaattiin. Täysihoitolaan! Miten ihanaa. Hän ottaisi heti mutakylvyn ja kasvonaamion.
    Elsa laittoi jo ties kuinka monennen viestin ystävilleen. He olisivat taatusti kateudesta vihreitä. Hän oli saanut viestin ystävältään, joka oli jossain italialaisessa pensionaatissa. Olkoon vain. Kyllä Oivan lunastama olisi taatusti luksusta parhaimmillaan.
    - Elsa-kulta, mihin tarvitset näin montaa hatturasiaa? Oiva kysyi sulloessaan  tavaroita auton peräkonttiin.
    - Etkö ymmärrä, Oiva, tietysti minun tulee vaihtaa hattua mielen, sään ja tuulen mukaan. On tehtävä vaikutus muihin ladyihin. Se on velvollisuuteni.
    - Mutta Elsa, minähän sanoin sinulle, että siellä tehdään myös työtä. Vaikka onhan siellä hauskanpitoakin.
    Oiva päätti, että Elsa saisi tyytyä tasan kahteen hatturasiaan.
    - En minä sitä ole unohtanut, Oivaseni, en alkuunkaan. Mutta silti lady on aina lady.
    - Hyvä on... Mitäh? Ei, Elsa, tuota satulaa me emme vie sinne! Oiva sanoi ja katsoi kauhulla vanhaa kulunutta naistensatulaa.
    Oiva tiesi varsin hyvin, mikä se oli. Satula, jonka Elsa oli hommannut Amerikan-reissultaan ollessaan vielä nuori. Se oli kuulemma jonkin julkimon entinen. Rodeoleffan kuvauksista, niin Elsa oli hänelle paasannut. Oiva oli jo luullut vaimonsa myynee n mokoman kapineen. 
    -  Me nimenotaan otamme sen mukaan. Minä en sitä enää tarvitse. Katsos, huonot polvet. Mutta se Jenni, hän taatusti tarvitsee. Hänellä on hevonen. Ja se, noh, kyllä sinä ymmärrät.
    Mutta Oiva ei tajunnut mitään mistään.
    - Sitten kuusi hattua jää tänne. Auto ei kestä enempää, Oiva sanoi ja kippasi satulan kuorman päälle.
    Auto päästi uhkaavan nitinän.
    - Hyvä on sitten. Tomuta ja tuuleta ne, ja poista rasioista mallinukkien päähän, Elsa sanoi ja kiipesi autoon.
    - Kyllä kyllä, Oiva myönteli ja siirsi hatut surutta suureen pihalaatikkoon. Olkoot siellä. Hän hakisi ne illalla pois.
    Sitten lähdettiin huristamaan kohti Linnavuorta. Elsa oli taas kännykässä kiinni.
    Seuraava päivä valkeni Linnavuoressa aurinkoisena kuin morsian. Lintuja riitti, ja niiden kirkuna rikkoi aamun rauhan. Tykillä ampujaa ei ollut saatu kiinni, ja Pena oli siitä vieläkin äkämystynyt. Äkämystä lisäsivät Jennin varsahaaveet, joista he olivat jutelleet myöhään illalla.
    Aamiaisella oli jännittynyt mutta silti iloinen ilmapiiri . Kaikki odottivat Pensionaatin vieraita.
    - Hevoset on hoidettu, ruokittu ja viety ulos, Kikka sanoi.
    - Sepä hyvä.
    Repe pyöritti käsissään jotain kirjettä.
    - Mistä sinä tuon löysit? Kikka kysyi ja istuutui aamiaistarjottimen kanssa pöytään.
    - Tuolla se eteisessä lojui. 
    - Hei, tietä kauneudelle! Päkä hihkaisi ja istui alas.
    Hän oli käynyt hakemassa toisen sämpylän.
    - Kas kirje, hän sanoi. - Varmaan Kristianilta, kun siinä on englantilainen postimerkki.
    - MITÄH?!? Kikka sanoi ja nappasi kirjeen.
    Toden totta. Oli siinä sellainen postimerkki.
    - Kristian,Kikka kuiskasi.
    Äkkiä tuntui,ettei hän enää saisi palaakaan alas. 
    - Jenni! Repe huusi. - Tulehan tänne.
    - Mitä nyt? Jenni sanoi.
    Hänellä oli eläinten ruokaämpäri kädessään ja päässä raitahuivi. Hän näytti kieltämättä ehdalta maatilan emännältä.
    - Kirje, Repe sanoi ja ojensi sen Jennille.
    - Ai niin, tämä. Olinkin jo miettinyt, mihin se jäi.
    - Se on siis Kristianilta, Kikka sanoi ja nousi.
    - Älä mene. Ei tämä sellainen kirje ole, Jenni sanoi. - Se on niitä... tuota... varsamainoksia. Olen pyytänyt niitä vähän sieltä ja täältä. Kirjeen on täytynyt tippua eilen, kun sain loput vieraskutsut. Olen pahoillani Kikka, mutta minä en ole sellainen ihminen, joka salaisi sinulta asioita. Jos tietäisin jotain Kristianista, miksi pitäisin sen itselläni?
    Jenni tunki kirjeen piparipurkin alle ja lähti ruokkimaan pihan vuokraeläimet.
    - Se siitä sitten, Päkä sanoi ja jatkoi syömistään.
    Vain Kikka oli hiljaa.
    - Tiedän mitä mietit. Mutta kuten Jenni sanoi, hän ei ole paha ihminen. Ei sinulle, Repe sanoi ja nousi pöydästä.
    Hänen pitäisi auttaa vielä vuoteiden sijaamisessa. Pensionaatin väellä olisi tullessaan pehmeät pedit ja mukavat siistit huoneet.
    Kikka vilkaisi Päkää. Tämän kasvoilta ei voinut lukea mitään.
    - Taidan mennä katsomaan, tarvitaanko minua johonkin, Kikka sanoi ja poistui.
    Päkä arveli ongelmia olevan tulossa. Hän ei voinut aavistaakaan, kuinka oikeassa oli. 
 
 
 
 
Luku 11
 
 
 
- Eikö noita lintuja saa hiljaiseksi? Jessekin haukkuu jo niille, Jenna huusi ja iski tyynyllä Hanskia.
    Isku osui piirun verran harhaan, ja tyyny läsähti seinään. Pahaksi onneksi sen yksi nurkka osui seinässä törröttävään naulaan, jota kukaan ei ollut huomannut kiskoa irti. Kuului ripinää, ja tyynyn kulma hajosi. Maahan varisi pieni määrä jyviä.
    - Mitäs tämä nyt sitten oikein on? Jenna sanoi ja poimi muutaman jyvän punaiselta villamatolta.
    - Jyvätyyny. Äidilläkin on sellainen. Se on hyvä allergisille tai jos on jumeja lihaksissa. Se rentouttaa, Hanski sanoi ja lisäsi, että tyynyn voi lämmittää vaikka mikrossa.
    - Pitää pyytää naulan irrotusta.
    - Aamiainen oli kyllä todella hyvää. Siitä piste Pensionaatille, Hanski sanoi ja päätti sittenkin pukea ylleen kukkahameen, vaikkei ollutkaan suuri hameenystävä.
    - Niin oli, Jenna myönsi.
    Koirat olivat saaneet isot luut. Jenni oli kaivanut ne jostain jemmasta. Jenna tiesi, että Elsa saisi hepulin, jos näkisi Murulla luun. Pkkukoira oli onnessaan. Se oli järsinyt jo puolet luusta. Nauttikoon nyt.
    - Kraak kraak! linnut huusivat kovempaa.
    - No kraak! Hanski huusi takaisin.
    - Lokkejako nuo ovat?
    - Niitäpä niitä. Ovat vissiin Penan kalanperkeiden perässä.
    - Luulin niiden olevan rannassa, perkeiden siis.
    - No, lokit lentävät sinne ja tänne. Ei ole uutta.
    - En haluaisi aina herätä kirkunaan.
    - Entäs Murun pissoihin? Se oli pissannut tuohon kynnykselle.
    - MURU! Jenna huudahti, ja pikkukoira luikahti piiloon.
    - Viedään koirat vielä pienelle lenkille.
    Sitten he jäykistyivät kauhusta. Pihalla nitisi ja natisi eteenpäin aito vanhanajan tykki puupyörillään. Sitä vetivät perässään Nummelan pojanvintiöt Hannu ja Kari. Pojilla oli oikein sotilasasutkin. Niitä oli vähän tuunattu sieltä täältä. Lisäksi pojilla oli sotamaalaukset.
    Samassa Jenna tajusi, että poikien se oli täytynyt ampua se tykkipamaus puhelimeen. Mutta miten he olivat siinä onnistuneet, sitä hän ei tiennyt. Pena suuttuisi taatusti, Jenna tuumi, mutta ajatteli antaa asian olla toistaiseksi.
    Jesse kiskoi innolla kohti hanhia. Jenni oli siellä ruokkimassa niitä.
    - Kas, tytöt! Viihdyttekö täällä?
    - Toki. Lokit vaan kirkuvat.
    - Niin, se on poikien vika. He veivät niille leipää. siksi ne jäivät tähän huutamaan.
    - Nämä eivät pidä sellaista meteliä vaan kaakattavat, Jenni sanoi ja viskoi hanhille jyviä.
    - Mitä pojat muuten puuhaavat? Hanski kysyi ja vahti visusti Murua, joka oli kovin innoissaan hanhista.
    Ei kai se pöhkö koira nyt luullut, että tuossa tepasteli elävää hanhenmaksaa? yök!
    - En tiedä. Toivottavasti eivät ole pahanteossa. Kyllä minä käskin niiden ruokkia lintuja. Mutta että lokkeja! Jenni sanoi ja pamautti hanhitarhan oven selkoselälleen.
    -Ota äkkiä Muru syliin! Jenna sanoi.
    Hanski nappasi kovasti rimpuilevan Murun syliinsä, kun hanhet lähtivät hanhenmarssia kohti samaa suuntaa, minne pojatkin hävisivät. Jesse ei jaksanut välittää hanhista. Se lähti innoissaan loikkimaan kohti mansikkapeltoa, eikä tyttöjen auttanut kuin juosta perässä.
    Päätalon edestä kuului huutoa.
    - Kuuraan kuuraan! Anna sitä saippuaa! 
    Tytöt olivat pesemässä nyrkkipyykkiä.
    - Että pitikin sen pesukoneen pamahtaa juuri nyt, Siru vinkaisi ja katsoi kynsiään. - Ei niin mitään kaunista enää jäljellä.
    - Turhaan minulle raivoat, Essi sanoi.
    Hän oli normaalisti aika arka, ujo ja hiljainenkin, mutta nyt hän ei enää jaksanut Sirua. Ei yhtään.
    Essi oli aamulla melkein saanut Potkun hampaista käteen. Sirun kiukku olisi siihen ihan liikaa.
    - Sori, en minä sinulle. Minä vaan... no, en oikein pidä tälläisestä, Siru sanoi ja tunki hopeanharmaaseen metalliseen pesuvatiin uuden lakanan.
    - Eivät ne eukot ennenkään valittaneet, kun pesusoikossa pyykkiä pesivät!
    Repe tuli paikalle kädet farmarien taskuissa. Poika potki mennessään hiekkaa kengän kärjillään.
    - Mokomakin! Essi sanoi.
    - Mutta oikeassa, ikävä kyllä. Jokaisen pitäisi joutua päiväksi nyrkkipyykkiin, Siru sanoi. - Se pitäisi määrätä laissa!
    - Noh, teille jäi sentään vain pyykit, mutta minulle jäivät heinien siirtohommat. Nyt niitä tarvitaankin, Kikka huusi heinävintiltä. - Yöstä on kuulemma tulossa kylmä, joten heiniä pitää kantaa sinne ja tänne. 
    - Ain laulain työtäs tee...
 
 
 
Luku 12
 
 
 
 
Samassa yläkerran ikkuna rämähti auki, ja ilmoille kaikui Penan huuto:
    - Pojat! Sota seis!
    Pikkupojat Hannu ja Kari jämähtivät paikoilleen. Oliko vihollinen saanut heidät kiinni? Vai intiaanit? Vai musta surma?
    - Ei me pysäytetä, Kari huusi.
    - Mutta Pena on pahana, Hannu sanoi.
    - Kas kun ei pakana! Kari hihitti.
    - Olkoon. Mutta mennään tuonne missä likat ovat.
    - Vieraat tulevat ihan kohta. Olisikohan sittenkin ihan hyvä lopettaa tämä leikki jo nyt?
    - Älä nyt ole tuollainen lälläri. Mennään. Vielä yhden kerran.
    - En oikein tiedä, kun sun piti soittaa, että tuokaa lisää ruutia. Silloin tykki laukesi, ja korvat lukkoon lyövä pamaus kaikuikin puhelimeen. Mahtoi siinä soiton kuulijalla viikon verran korvat soida.
    - Please! Minä pyydän ja anelen sinua. Vielä yhden kerran.
    - No olkoon. Mutta mitä jos Pena tai likat saa meidät kiinni?
    - Eivät ne saa, annan siitä sotapoikain sanani.
    Samassa ilman täytti tykinpamaus.
    - Voi peijooni! Taas! Jenna ja Hanski huusivat.
    He olivat saaneet koirat pois mansikoiden kimpusta ja tulossa talolle. Pamaus löi tallin heinävintin ikkunan kiinni, ja tietysti alas vievä luukkukin oli lukossa.
Pamaus ei ollut onneksi säikyttänyt heppoja isolla niityllä, mutta erään henkilön se pamaus oli säikyttänyt pahemman kerran.
    - Mikä se oli? Elsa hätkähti.
    - Tykinlaukaus. Luulin, että ne ovat Suomessa luvanvaraisia. Että vain maavoimat saa ampua niillä, Oiva sanoi.
    - Onko meille järjestetty sitten oikein juhlavastaanotto? Elsa kysyi.
    - Ei varmaankaan. Mutta olisiko joku käyttänyt sota-ajan tykkiään vaikka kettujen karkotukseen. Nehän syövät aika usein tilallisten kanat ja lampaat.
    - Eikös tykissä ole aina ruutia ja kuula? Elsa kysyi.
    - On toki. Jos joku saa tietää tästä jutusta, niin ei hyvä heilu. Ruuti on vaarallista. Puoli Linnavuorta voisi palaa kuin juhannuskokko.
    - Herra varjele, MURU! Se... se ei saa...Elsa alkoi nyyhkyttää.
    - Ei kukaan Murua tykillä ammu, Oiva rauhoitti. - Se on niin hölmö, ettei tajuaisi hanheakaan, vaikka olisi takapuolessa kiinni.
    - Mutta Muru on niin herkkä. Se ei kestä tuollaisia pamauksia. Nyt se tarvitsee varmasti sydänhierontaa.
    - Olet oikeassa, ampuminen ei ole hyväksi eläimille, Oiva lisäsi ja kaarsi autollaan Linnavuoren pihalle.
    Hänen silmänsä levisivät hämmästyksestä. Piha oli muuttunut sotatantereeksi. Kaiken keskellä juoksi Nummelan Pena pinkeissä pitkissä alushousuissaan ilman muuta vaatetta. Matkiko Pentti Venäjän Putinia? Tämähän oli poseerannut kuvissa ilman paitaa.
    - Olette tuhonneet yksityisomaisuutta! Pena karjui. - Ja mistä olette saaneet ruutia? Alaikäisille sitä ei myydä. Ymmärrättekö, olisitte voineet polttaa koko tilan! Pena karjui.
    - Ruutia me saatiin naapurista, Hannu vinkaisi.  - Ja tykki on vintiltä samoin kuin asut.
    - Eikä me tahallaan...
    - Mitäh?!? Pyhät sotilasasuni ja jonkin sukulaisvainaan tykki! Nyt minä teidät nappaan ja heitän järveen. Joudutte poliisin hoteisiin! Pena karjui.
    - Poliisin? Hannu huusi ja pomppasi puun oksalle. - Miksi?
    Kari jäi kiinni. Pena huitoi häntä kohti pitkällä oksalla.
    - Saat Koivuniemen Herrasta! Pena karjui. - Poliisille tämä asia menee siksi, että te teitte laittomuuksia. Ja se tykinkuula! Luoja minua auttakoon, se pitää etsiä heti!
 
 
 
 
Luku 13
 
 
 
-Tervetuloa Pensionaattiimme! Jenni sanoi.
    Hän oli toivonut näyttävää ensi päivää,mutta ei ihan sitä, että armas velipoika juoksisi kalsareissaan pikkupoikien perässä. Ja mitä Pena ylipäätään kalsareissa täällä tekikään? Päivä oli pitkällä.
    - Kiitos kiitos. Kuulkaahan, mitä se tykinpamaus oikein oli? Oiva kysyi.
    -Voi, pikkupojat vain. Tiedän, että siitä tulee vielä poliisiasia. Me emme olisi saaneet jättää heitä vartiotta. Ei meillä yleensä tällaistä ole, Jenni selitteli ja väänteli essunsa kulmaa käsissään.
    Tilanne oli hänelle tukala!
    - Olen Oiva Munkkirinne. Lakimies. Voin auttaa teitä. Pojat pääsevät ehkä vain nuhteilla ja kotiaresteilla.
    - Oiva, ala tulla jo, nämä tavarathan pitää saada täältä ulos, Elsa sanoi auton luota ja vilkuili samalla ympärilleen.
    Ehtaa maatilanelämää. Tuolla oli tyttöjä nyrkkipyykillä. Ja tuolta tuli hevosia. Hanhiakin. Jostain kuului naputusta. Varmasti tikka. Elsa katseli joka suuntaan. Missä hänen dogsitterinsä olivat?
    Samaan aikaan Kikka kömpi pois heinävintiltä.
    - Huh, kiitos, hän sanoi. - Parempi heittää tästä nämä heinät alas. Toivottavasti kukaan ei nyt jysäytä paikkoja kiinni.
    - Ei jysäytä ei, Hanski vastasi. - Näin toimiston ikkunasta,  että Pena sai pojat kiinni.
    - Isä voi tulla selvittämään asiaa. Ei olisi eka kerta, Kikka sanoi ja antoi heinäpaalin tippua alas.
    - kuinka osasitte tulla tänne? Kikka vielä kysyi.
    - Jesse veti tähän suuntaan ja Muru perässä. Siksi. Ja onneksi vetikin, muuten olisit vieläkin vintillä, Hanski sanoi.
    - No, se ei olisi kivaa, vaikka pehmeää olisikin, Kikka myönsi.
    Muut olivat samaa mieltä.
    - Minne nämä heinät viedään?
    - Aittaan. Lattiastahan vetää, joten vähän heiniä sinne. Onneksi Jenni otti selvää, ettei kukaan ole allerginen, Kikka sanoi ja heitti vielä yhden paalin alas.
    Valitettavasti Hanski ei ollutkaan siellä ottamassa koppia. Heinä jysähti suoraan Päkän niskaan.
    - M,itäh murhayritys! Päkä kiljaisi ja sylki heinää suustaan.
    Paali oli levinnyt kuin Jokisen eväät.
    - Anna anteeksi, Päkä. Ei ollut tarkoitus, Kikka huikkasi. - Tulen alas ja autan siivoomaan sotkut pois. Ikävä kyllä pitää hakea isolta varastolta paali. Eihän tuota voi lattialle levittää.
    - Se on jo lattialla, Päkä pihisi.
    - Niin on, tiedetään. Ja kuten sanottua vahingossa.
    - Mutta minun...
    Samassa Päkä alkoi hihittää hysteerisesti.
    - Meinasin sanoa, että paali pilasi kampaukseni. Mutta minullahan on ollut kypärä koko ajan päässäni. Miten hullua! Päkä piteli kaksin käsin vatsaansa.
    - Eikö sinun pitänyt olla ratsailla?
    - Olin jo. Ja kivaa oli. Pähkinä osaa kiertää taitavasti tynnyrit. Se tuntuu just sopivalta lännenratsastukseen. Kouluakin se osaa jotain ja hypätä. Kentästä se ei niin pidä, Päkä kertoi.
    - Mennään katsomaan niitä vieraita, Kikka ehdotti.  - Mennään.
    - Toivottavasti enää ei ole siivottavaa.
    Jenna nielaisi. Olihan sitä. Se tyyny ja sen jyvät.
    Elsa oli majoitettu päätalon alakerran pikkuhuoneeseen. Elsasta huone vastasi laadultaan ja tasoltaan kaikkea sitä, mitä hän edusti.
Huoneessa oli vieläpä pieni rottinkikori, tietysti Murua varten.
    Jenni ei tohtinut sanoa, että oli ostanut korin lähinnä poltettavia lehtiä varten.
    - Tuleeko Muru jo pian? Elsa kysyi ja katsoi Jenniä.
    - Se on Hannelen mukana. Eiköhän se pian tule.
    Samassa kuuluikin koiran tassujen rapinaa.
    - Muru, tule tänne. Muru! Elsa sanoi, ja Muru ryntäsi heti emäntänsä luokse. - Me jäämme tänne nyt lepäämään.
    - Kyllä se käy, Jenni sanoi. - Minun pitää nyt mennä majoittamaan muita vieraita. Niitä näyttää olevan jo pihalla.
    Jenni pyyhälsi tiehensä.
    Loppupäivä sujui mukavasti. Vieraita tuli ja puhetta riitti, tekemistä myös, mutta lopulta kaikki oli saatu majoitettua ja ruokittua.
Lopulta viimeisetkin olivat lähteneet iltapalalta.
    - Se siitä sitten, Jenni sanoi korjatessaan astioita.
    - Minäkin taidan lähteä unille, Kikka sanoi ja nousi pöydästä.
    - Tulen ihan pian perässä, Titta lupasi.
    - Meinaatko tosiaan katsoa vielä illan poliisisarjan?
    - Meinaan, en halua jättää väliin jaksoakaan, Titta sanoi.
    - Tule sitten hiljaa. Kaipaan lepoa.
    - Tulen.
    - Menkää tekin Jenna ja Hannele käyttämään koirat vielä nopeasti lenkillä ja sitten unille, Jenni sanoi.
    - Mennään, Jenna huokasi.
 
 
 
 
Luku 14
 
 
Kikka tallusti väsyneenä kohti punaista vanhaa latoa. Hän oli saanut sen majapaikakseen Titan kanssa. Kylläpä väsytti. Aamulla olisi reilusti hommaa, ja vielä lisääkin. Uni tulisi tosiaan tarpeeseen.
    Samassa Kikan ohi pyyhälsivät Hannu ja Kari.
    - Vieläkö tekin valvotte? Kikka kysyi.
    - Älä väitä, että pikkupoikien pitäisi muka olla unilla aikaiseen, Hannu sanoi.
    - Mutta nyt on jo myöhä. ja yöstä on tulossa kolea, Kikka aloitti.
    - Niin niin. Mutta onhan niitä heiniä pitkin mökkien lattioita, Kari puuttui puheeseen.
    Hän näytti vähän kalpealta. Vai oliko se väsymystä, Kikka tuumi.
    - Mistä te olette tulossa? Kikka haukotteli.
    Hän itse oli ihan valmis vuoteeseen.
    - Tuolta noin. Vältellään Penaa.
    - Parasta, että unohdatte kepposet heti! Mutta nyt minä menen vuoteeseen. En pysy enää hereillä, en sitten millään.
    - Mikset menisi saunamökille? Hannu ehdotti.
    - Mitä minä siellä teen? Repe on siellä joidenkin miesten kanssa. Hyi ällötys, en tosiaankaan mene sinne. Lopettakaa jo vitsit ja jekut. Eikö siinä ole tarpeeksi., että isäni tulee huomenna höyhentämään ne loputkin pyrstösulkanne, mitkä Penalta jäivät? Kikka sanoi.
    - Niin niin, pojat sanoivat ja vilkuilivat toisiaan.
    Pitäisiköhän sanoa jotain vielä?
    Hetken päästä Kikka kömpi unisena vuoteeseen. Rauha ja lepo, ah niin ihanaa.
    Sitten alkoi tuntua oudolta. Ihan kuin olsi ollut vellovalla merellä, ja vuode puski esille vihreää versoa. Mitä, merihätä ja viidakkohätä samalla kertaa!
    Kikka oli äkkiä täysin hereillä. Miten tämä voi olla mahdollista? Vuode puski todellakin esille vihreää paksua versoa kuin humalaköynnöstä,
mutta vuoteen alla lattia lainehti vedestä. Kaiken keskellä kuorsasi Titta autuaan tietämättömänä tästä kaikesta.
    Titalla ei ollut sänkyään. Oli ollut huoneessa sänkykin, mutta sitä tarvittiin nyt muualla. Titta oli auliisti luvannut nukkua pelkällä patjalla ja makuupussilla, ja olihan alla heiniä. Vaan nekin olivat nyt yhtä vesimössöä.
    Kikka nipisti itseään. Ei, totta se oli yhä. Vuode oli viidakko ja lattia meri.
    Kikka kyllä tiesi, ettei Tittaa saisi herättää, mutta eihän hätä lue lakia.
    - APUA! Kikka huusi.
    Titta käänsi unisena kylkeään.
    - TITTA! Kikka huusi kovempaa.
    - No mitä? Titta sanoi ja näytti olevan valmiina iskemään Kikkaa hevoskirjalla.
    Samassa Titta olikin täysin hereillä.
    - Mitä kummaa? Miksi uusin Marvi Jalon kirja on ihan märkä? Ja miksi... Titta räpsytteli silmiään eikä voinut uskoa näkemäänsä.
    - Onko tämä painajaista? Titta kysyi ja nappasi ohi lainehtivan Crocsin käteensä.
    - Luulen, että tämä on poikien tekosia, Kikka epäili. - Ne tulivat minua vastaan, kun olin tulossa tänne. Niillä oli mukamas yhä Penan pakoilut menossa. Olisivat halunneet minut Repen kanssa saunamökkiin. Nyt selkisi miksi!
    - Kikka, eihän tuo ole edes se sänky, minkä varasit. Sinähän liimasit vanerin pohjaan kiinni, Titta sanoi.
    - Tietysti on sama. Älä nyt höpsi.
    - Eihän ole, tuo on ikivanha, Titta sanoi.
    Kikka vilkaisi vuodettaan. Tosiaan, se oli ikivanha, vanhaa harmaantunutta puuta, jota koristivat vihreät versot. Ei tämä ollut se vuode, jonka hän oli ottanut käyttöönsä. Siinä vuoteessa oli tummat puuosat ja liimattu pohja, eikä se taatusti puskenut versoa.
    - Ei tämä ole  minun. Onko Jenni tai joku muu vienyt täältä molemmat sängyt ja jättänyt minulle tämän tämän kauhujen pesän? Kikka huudahti.
    - Yritettään nukkua. Joohan. Aamulla kai tässä jokin ratkaisu on oltava, Titta sanoi.
    - Nukkua! Kun punkka on kuin Amazoni ja lattia kuin tyynimeri! Kikka paasasi.
    - Niin, Titta veti peiton korvilleen.
    Kikka kömpi ulos ja jäi kuistille nukkumaan. Parempi siellä kuin tuolla, hän tuumi.
 
 
 
 
Luku 15
 
 
 
- Mikäs prinsessa se täällä koisaa? Hähähäh.
    Repe kaatoi jäävettä Kikan niskaan. Kikka hyppäsi ylös kuin henkeä olisi viety.
    - REPE! hän kiljaisi ja oli iskeä poikaa jollain, mitä nyt käden ulottuvilla olisikaan.
    Samassa vanhan ladon ovi päästi uhkaavan narinan. Kuului mahtava ritinä ja kolina, ryske ja pauke, ja vanha ovi kaatui kuistille rämisten. Kikka ja Repe kerkesivät äkkiä alta pois.
    Samassa pihalle valui kasa heinää ja vettä ja joitakin veden viemiä tavaroita, ja kuistille kömpi Titta uitettuna kuin rotta kassi toisessa kädessään ja tyyny kainalossaan.
    - Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Repe kysyi.
    - Sen mekin haluaisimme tietää, Kikka sanoi. - Olin juuri käymässä unille, ja sitten punkkani alkoi versoa. Lattialle ilmestyi hyökytulva. Ajattelin nukkua tässä kuistilla. Niin, vuoteenikin on vaihtunut. Varmaan pojat ovat tehneet jotain. Ne ovat niin kieroja. 
    - Minä jäin turmarintamalle, Titta kertoi. - Yö ei nimittäin loppunut tuohon. Sitä vettä vain tuli ja tuli. Siis suoraan ylhäältä. Ajattelin antaa olla, kun sataahan Linnavuoressakin sisään.  Mutta ihan äsken koko yläosa tuli alas ja vedetkin. Ne löivät sitten tuon ovenkin mennessään. Ette ikinä arvaa mikä se oli! 
    - Mikä?
    - Vesipatja! Joku oli tunkenut sen vettä täynnä tuonne yläkertaan. Sehän se siellä tiputteli vettä niskaamme. Ja lopulta koko yläkerran. Olin todella peloissani. Pelkäsin maailmanloppua! Titta sanoi.
    - Voi hurja.
    - Mitä sitten tapahtui? Repe kysyi.
    - No, tulin tänne ja nyt yritän metsästää loput kamani, jos niissä enää on jotain ottamista, Titta huokasi.
    - Kiitä onneasi, että kännykät, rahat ja muut tuollaiset ovat Jennin kassalippaassa toimistossa, Kikka sanoi.
    - Samat sanat sulle. 
    Kikka ja Titta olivat väsyneitä. He saivat jäädä nukkumaan päätalon sohvalle, joka oli levitettävä vuodesohva. Samaan aikaan osa porukasta yritti hoitaa latoa kuntoon.
    Jenni ei voinut ymmärtää tätä. Mitä ihmettä vanha vesisängyn patja teki ladon ylisillä? Miten se oli edes saatu sinne?
    Hän ei kuitenkaan voinut miettiä sitä liikaa. Hänellä oli riittävästi hommaa Pensionaatin vieraissakin.
    Pena oli syystäkin pahalla tuulella. Kikkaa olisi tarvittu ratsastamaan Dellalla. Poni kävi kuumana. Kikka ei sittenkään ollut liikuttanut sitä liikaa. Tai sitten poni oli kiukustunut treeniin. Maastoiluahan Kikka oli sen kanssa viime aikoina vetänyt. Ehkä kenttätreeni olisi sopivampaa. Harmi vain, että oli käynyt näin. Mutta nyt Kikka tarvitsi lepoa. Jos tämä meno vielä jatkuisi, niin Pena toteuttaisi uhkauksensa. Siru tai joku muu tulisi Kikan paikalle. Se olisi valtava takaisku tytölle.
    Kaiken huipuksi pihalla nökötti poliisiauto. Niinpä niin, pikkupojat olivat nyt Kikan isän hoteissa. Saisivat kuulla lakia ja järjestystä. Onneksi Jenni oli kerinnyt viemään Pensionaatin vieraat pois. Heidän ei tarvitsekaan ihan kaikkea kuulla, saatikka nähdä.
 
 
 
Luku 16
 
 
 
- Jesse! Jenna sanoi.
    Koira ei kuullut. Se oli kovin kiinnostunut mansikkamaasta, jonne Murukin veti.
    - Mikä ihme niitä tuonne vetää? Jenna kysyi Hanskilta.
    - Tuoksut vissiin, ja lanta, Hanski sanoi.
    - Lanta?
    - No pitäähän noitakin lannoittaa. Äiti sai joskus torilta tosi haisevia mansikoita. Ne piti pestä kahteen otteeseen.
    - Meillä on ollut vain roskaisia ja hiekkaisia. Ei sekään ole kivaa.
    - Eipä niin, mutta ei kaikilla kerääjillä ole samaa kulttuuria kuin meillä. Eivät ne voi ymmärtää, ettemme me halua roskia, hiekkaa tai hajuja mukaan. Heille se voi heidän maassa olla arkipäivää ruuan suhteen, Hanski sanoi ja korjasi Murua.
    Pikkukoira painoi aika lailla, vaikka oli saanut aamiaisekseen vain vähän ruokaa. Mutta kyllä Hanski tiesi, mistä kiikasti. Elsasta! Sehän oli vaatinut Murun huoneeseensa. Lopputuloksen voi arvata. Koira nuoli vieläkin suupieliään.
    - Ensi yön nukut kyllä tallissa! Hanski pihisi.
    -Tytöt, tulkaahan jo! Tuolla näkyy Liituskaisen talo! Jenni huusi heille, kun huomasi tyttöjen jääneen koirineen kauemmaksi.
    -Tullaan tullaan. Noh Jesse, ota sitten se keppi mukaan, niin mennään. Mua ainakin kiinnostaa päästä tekemään tuoretta leipää Liituskan Martan mukaan.
    Liituskan Martta oli pieni ja pullea rouva, jonka tummaa tukkaa koristi kaksi saparoa. Hänellä oli essu jauhossa ja tiukka ilme kasvoillaan, mutta vihainen hän ei ollut. Hän käski kaikkien peseytyä sen verran, että voivat tulla keittiöön. Essuja ja myssyjä tarvitiin, ja hyvät kengät. Koirat hän oli käskenyt jättää salonkiin miehensä entisen sotamarsalkan Kalle Jussinperän hoteisiin.
    Jussi oli vanha kumara ukko. Naamaa koristivat käppyrät mursunviikset ja pienet tihrusilmät. Ukko oli halunnut pitää oman sukunimensä häiden jälkeen, mikä oli ollut sen ajan sensaatio. Oli äijä kiertänyt nuoruudessaan sirkuksenkin mukana, ollut sodassakin ja rauhanturvaajana. Nyt hän vain kiikkui tuolissaan viltti korville asti vedettynä, ja toinen käsi silitti Jessen selkää. Välillä hän tokaisi Sokeria Mark! Sokeria Mark! ja uinahti uudelleen.
    Muru tuhisi lähellä. Se nautti olostaan. Ihan kuin pikkukoira olisi halunnut sanoa: huomaatteko nyt, näin ne asiat hoidetaan!
    - Sokeria Mark! Sokeria Mark! kaikui huuto uudelleen.
    Sillä aikaa kun Pensionaatin vieraat saivat tutustua leivän teon saloihin, olivat muutamat ponitytöt jo ratsailla ja osa siivoamassa. Siru oli onnensa kukkuloilla, kun Pena oli iskenyt hänelle Dellan liikutuksen.
    - Käyt vain kevyttä ohjelmaa läpi tuossa kentällä vähän aikaa, Pena oli sanonut.
    Kikan isä oli ollut vihainen kuin vuorileijona. Tykki sun muut oli takavarikoitu poliisilaitokselle, ja Penakin oli saanut nuhteita. Sakot hän saisi vaarantuottamuksesta. Tykinkutale pitäisi löytyä, niin sakoilta ja enemmiltä ongelmilta voitaisiin välttyä. Rahanmenoa oli tullut siitä uudesta pesukoneestakin, ja kyllä Penalle olisi satulakin kelvannut. Sisar sai noin vain vanhan siltä Elsalta.
    - Kas, Pähkinäiseni, Pena sanoi, kun Päkä ratsasti pihaan.
    - Tämä hevonen voittaa Ruotsissa, Päkä ilmoitti. - Se on kuin enkeli. Voi Pena, osta Pähkinä tänne!
    - Rahanmenoa on jo tarpeeksi, Pena sanoi. - Mutta kieltämättä Pähkinä olisi hyvä lisäys tallillemme.
    - Isällä olisi kyllä varaa ostaa Pähkinä minulle, Päkä sanoi.
    - Niin tietysti, onhan se niinkin. Tekisit minulle repet. Repehän osti Kafkan nenäni edestä. Tai noh, minä luovuin siitä, ja nyt se on mestari. Onneksi yhä minun tallissani.
    - Pitäisin minäkin Pähkinää täällä. Minullahan on täällä jo yksi omakin, Pipsa, Päkä sanoi.
    Hän muisti elävästi päivän, jolloin Pipsasta oli tullut hänen. Sitten lopulta Pipsa oli kuitenkin palannut bumerangina takaisin Penalle. Päkä ei ikinä myöntäisi sitä kenellekään, mutta nyt kun hän oli virallisesti hevoseton, niin Pipsan muisto teki kipeää. Hifulkin oli ollut kaikkea ja enemmän. Sekin oli poissa. Päkällä oli ollut oma porokin, mutta se oli kuollut.
    Nyt Päkällä oli vain Fifi. Se oli jätetty kotiin, koska Elsan koira oli aikamoinen äkäpussi. Päkä huokaisi. Pähkinä oli kuin tähti taivaalta. Mutta ei hän halunnut Pähkinää siksi, että isällä oli siihen rahaa. Ei, hän halusi Pähkinän, koska halusi ansaita sen omalla rahalla ja työllä. Tyttö arveli, että siinä olikin hänen ja Repen ero.
 
 
 
 
Luku 17
 
 
 
- Della on hullu! Siru huusi, kun sai viimein pamautettua Dellan boxin kiinni.
    - Noh, se on viime aikoina ollut Kikan kanssa niin paljon, että on varmaan mukautunut Kikan tapaan ratsastaa, Essi sanoi ja antoi vielä yhden porkkanan Muffelle.
    Essi oli iloinen, että Muffe oli ja pysyi täällä. Kukaan ei roudaisi sitä kuin korkeintaan Isosaareen tai Ponisaareen.
    - Pöh. Della on kuriton, siinä se. Pena saisi varsottaa koko Dellan. Sillä siitä päästäisiin, Siru sanoi ja lähti kohti toimistoa.
    Hän haaveili punaisesta Jaffasta. Ehkä hän voisi jutella asiasta Repenkin kanssa.
    Siru oli äkämystynyt, että Repe oli huidellut siellä ja täällä Kafkan perässä, mutta hän ei kelvannut mukaan. Hän, joka oli se ensimmäinen, the likka, Repelle.
    Samassa Siru muisti kirjeen, jonka Jenni oli saanut Englannista. Kirje oli yhä Jennin papereiden joukossa. Siru tiesi tekevänsä väärin, mutta kirjeellä voisi uhkailla Kikkaa. Jos siinä olisi jotain raskauttavaa, se voisi toimia kuin kaksiteräinen miekka. Repe näkisi Kikan esityksen läpi, ja Siru olisi taas ykköspallilla. Tosin olihan Luokkaan Markus juossut Sirun perässä kuin kylän rakkikoira. Mutta poika oli tavallinen tylsimys. Ei ratsastanut tai muutakaan tuollaista. Poika keräsi lätkäkortteja. Yök!
    Essi vilkaisi vielä Sirua. Hän oli tallilla käydessään oppinut Sirusta yhtä ja toista. Nuo vihaiset katseet eivät tienneet hyvää. Essin pitäisi käräyttää Siru tonkimasta Jennin tavaroita.
    Samassa Englannista tulleen kirjeen välistä putosi kuva, joka vei Essiltä jalat alta. Hän tuntui vajoavan jonnekin pimeään.
    - Essi! Luojan kiitos, olet hereillä, Penan ääni sanoi kuin jostain kaukaa.
    Essi yritti nousta ylös, mutta jonkun pullea käsi painoi hänet samantien makaamaan.
    - Lepää siinä vaan.
    - Missä olen?
    Essin päätä jyskytti hullun lailla. Ihan kuin pään sisällä olisi ollut vuosisadan HIM-keikka menossa.
    - Toimiston hetekalla, Pena sanoi. - Elsa löysi sinut tästä. Hän palasi ensimmäisten joukossa takaisin tänne, kun  muisteli, että toimistossa oli limua. Siitä hän oli sinut nostanut tähän ja sulkenut ikkunankin. Essi, kaaduitko sinä, kun yritit avata ikkunaa?
    Pena oli huolissaan. Essi oli pieni ja heikko. Ei hänen pitäisi leikkiä sankaria tuolin päällä.
    - EN! Minä yllätin Sirun penkomasta Jennin kamoja täällä. Näin Sirun kädessä kirjeen ja kuvan. Ja sitten... noh, te tiedätte.
    - Mutta miksi Siru ei ole täällä? Miksi hän olisi paennut ikkunasta?
    - En osaa vastata. Päähäni koskee. Minun pitää levätä.
    - Hyvä on. Mutta en halua tästä toista poliisiasiaa. Ekassakin on riittävästi mysteeriä. Mihin hittoon se kuulakin on karannut?
    - Äläpäss kiroile siinä, Elsa sanoi ja lisäsi, että kuulasta hän ei tiennyt, mutta olisiko tytölle hyväksi jäädä talliin?
    - Eivätkö pojat tienneet kuulasta mitään? Pena kysyi.
    - Eivät. Myönsivät kyllä ampuneensa kaksi kuulaa. Toisen pamaukseen se Jenna säikähti, mutta toinen on teillä tietymättömillä. Se ensimmäinen istuu poliisitalolla.
    - Putkakuula, Pena tuhahti.
    Se kirvoitti vähän hymyä muiden kasvoille.
    Illallispöydässä riitti juttua. Mihin oli karannut kuula numero 2? Ja miksi? Ja missä Siru oli? Mitä hän aikoi tehdä Jennin kirjeellä? Mistä kuvasta Essi paasasi kuin Ruuneberi? Ja ennen kaikkea, miksi kirjeen mukana oli kuva, joka vei Essiltä tajun?
    Vastauksia ei tuntunut olevan.
    Jenni istui vielä myöhään kirjoituspöydän ääressä. Kikka ja Titta nukkuivat vuodesohvalla. Lato oli saatu aika kuivaksi  mutta ymmärsihän sen, etteivät he halunneet jäädä sinne.
    Ainakin olimme saaneet tehtyä hyvin leipää, Jenni myhäili itsekseen. Vaikka Muru söikin vähän taikinaa. Onneksi ei tullut eläinlääkärireissua.
Hiivahan turvottaa koiran vatsassa, niin että lopulta ruokatorvi laajenee ja koira tukehtuu. Onneksi niin ei käynyt, vaan Muru saatiin oksetettua suolalla. Loppupäivän koira oli ollut apea. Suolaakaan ei pitänyt liikaa tunkea. Myrkytyksen päälle suolamyrkytys, niin perna sanoisi siinä poks. Onneksi kaikki oli tosiaankin hyvin.
    Jesse, se toinen koira. Sellaisen Jennikin voisi tallille ottaa. Reipas ja hyvä vahti. Ja kaikki pitivät siitä.
    Jenni mietti koiraa, joka oli ollut talossa, kun hän ja Pena olivat vasta lapsia. Vanha kunnon Mörö, sekoitus pystykorvaa ja karhukoiraa. Se oli valloittanut kaikkien sydämet. Koira oli kuollut tapaturmaisesti jonkun juopon luoteihin. Mistä lie sekin aseen saanut? Vankilaan kyllä joutui, kun oli tilillä muutakin rötöstelyä. Mutta korvaussumma ei tuonut Möröä takaisin. Jennin nimissähän koira oli ollut. Rahat olivat yhä tallella, näin monen vuoden päästäkin. Ne olivat tosin nyt vanhoja mummonmarkkoja.
    Jenni aukaisi vanhan valokuva-albumin. Mörön kuva nökötti heti kansilehdellä. Suuret tummat silmät tuntuivat sanovan jotain, mitä Jenni ei ymmärtänyt.
Sitten olivat vanhempien kuvat ja lapsuusajan kuvat. Lopulta kuvia hevosista Nummelan ajalta. Kuvia leireiltä, ystävistä. 
    Samassa Jennin silmät laajenivat kauhusta. Yksi kuva puuttui, ja sen tilalla albumissa oli paperilappu, jossa luki: Tiedän mitä teit Juliukselle! On sinun syytäsi, että kilpahevonen on teuraana!
 
 
 
 
Luku 18
 
 
 
Seuraavana aamuna työnjako oli selvä. Heppahommia, kisahommia ja matonpesua. Jenni oli suunnitellut ohjelman jo hyvissä ajoin. Nyt Jennin kasvoilta kuitenkin paistoi huoli. Kuka oikein piinasi tätä pensionaattiviikkoa? Kuka oli saanut tietää Juliuksesta, hevosesta, jota Jenni ei pystynyt pelastamaan? Edes oma velikään ei tiennyt Juliuksen tarinaa. Hän tiesi vain, että se ollut Jennille rakas.
    - Menkää te vain mattolaiturille! Voitte aloittaa noista matoista, Jenni sanoi ja osoitti tarkoittamiaan mattoja.
    - Hyvä on, mutta voiko emäntämme hyvin? eräs pensionaattivieras kysyi.
    - Minulla on vain huolia eräästä hevosesta, Jenni sanoi.
    Olihan se puoli totuutta.
    - Toivottavasti ei ole vakavaa, mies sanoi ja nappasi kasan mattoja tottuneesti olkapäilleen.
    Koska Kari ja Hannu sattuivat tulemaan ovesta juuri silloin, mies käski heidän kantaa ämpärit rantaan.
    - Joo, kivaa! pojat hihkuivat.
    Jenni pujahti käytävään puhelimen ääreen. Tässä tilanteessa voisi auttaa vain yksi ihminen. Toinen Julius. Poika oli samanikäinen kuin osa lapsista, mutta kokenut jo niin paljon.
    Jenni penkoi muistiotaan. Siinä olivat punakynän numerot. Jenni pyöritti kynää käsiissään kuin peläten sen katoavan. Sitten hän pyöritti numerot ikivanhaan lankaluuriin. Hän ei nyt välittänyt siitä, että luurin vastaaja vilkutti viestiä.
    - Haloo!
    Uninen ääni kajahti Jennin korviin.
    - Julius! Tule heti tänne Linnavuoreen. Joku uhkailee minua! Jenni sanoi.
    Itku kuulsi äänestä, sillä uhkaus se oli ollut. Niin kuin englantilainen kirjekin. Se oli tullut Juliuksen tallilta ja viiltänyt kaiken auki. Vuosien patoutuneet arvet, kaiken pahan ja tuskan. Jenni oli tämän kanssa niin yksin. Vain Julius voisi auttaa, etenkin jos saisi isänsäkin puolelleen.
    - Odota, pyydän isän puhelimeen, ääni linjan toisessa päässä sanoi.
    Jenni odotti,että pojan isä vastaisi. Linja ritisi ja paukkui. Niinpä Juliuksella täytyi olla kännykkä. Hän juoksisi ympäri suurta Pewolgin kartanoa etsien isäänsä.
    - Karl Pewolg.
    Möreä miehen ääni jysähti kuin bassorumbu Jennin korvaan.
    - Niin kuu kulkee kuin yö on päivän yllä, Jenni sanoi.
    Se oli koodi. Hän oli oppinut sen nuoruudessaan ja tiesi, että se avaisi hänelle vaikka kruununjalokivien holvit.
    -Jennifer! Karl huudahti.
    Hän oli aina sanonut Jenniä Jenniferiksi. Se oli aikaa, jolloin Jennillä oli ollut tulipunaisena hehkuva tukka ja lujuutta kuin kymmenessä vuoressa. Jolloin Jenni oli ollut koulukisojen ykkönen ympäri maailmaa ja kaikki oli ollut niin nuorta ja viatonta. Sitten oli soittanut Pena, oma veli, joka oli vaatinut Jenniä apuun tallille. Sille tielle Jenni jäi. Kovuus ja vaarat ja seikkailut jäivät, vaikka saihan Jenni myöhemmin seikkailla ponitallilaisten kanssa.
    - Minäpä minä. Minulla on ongelmia. Joku sabotoi minun Pensionaattiani. Nyt sain suoran uhkauksen. Joku tietää, mitä Juliukselle tapahtui, ja haukkuu siitä minua. Että olisi minun syytäni, että se on teuraana.
    - Rauhoitu. Kukaan, ei kukaan kiusaa minun Jenniferiäni! Otan selvää tästä. Olen kuin myyrä. Hoidan tämän. Keskity sinä sinun pikku hommiisi.
    Sitten kuului vain naks, ja linja katkesi.
    Jenni tiesi, että olisi osittain nyt selvillä vesillä, mutta vaara kaikui yhä vanhan Linnavuoren yllä.
 
 
 
 
Luku 19
 
 
 
 
- Siis että mitenkä? Pesen mattoja? Elsa pihisi rannalla.
    Hänellä oli paksut kultaketjut ranteissaan ja kaulallaan. Ei hän ryhtyisi pesemään mitään mattoja. Sitä varten olivat pesulat.
    - Peset, tai itket ja peset, Repe sanoi.
    Hän oli vienyt Kafkan uimaan. Heppa tykkäsi siitä, vaikka laituri epäilytti sitä vähän.
    -Tämän piti olla täysihoitola, Elsa puuskahti.
    - Ja onkin. Pensionaatissa vaan eletään näin. Kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä, Essi puuttui puheeseen.
    - Valtava onni, kun vanhemmat tajusivat, että meidän tulee olla täällä. Ketään ei häädettykään pois. Kaikki saavat olla täällä kuin kesäleirillä, Ira sanoi. - Vaikka minulta jäi osa kokematta, koska jouduin olemaan perhetutun luona lapsenlikkana.
    - Katsokaa tuonne! Kari huusi samassa ja osoitti ikivanhaa, jo suljettua venevajaa, joka oli purkamisen alla.
    Kikka vilkaisi sitä kauhunsekaisin tuntein. Kyllä hän muisti tuollaisen paikan liiankin hyvin. Sen, miltä  tuntui, kun lattia petti alta ja putosi tuonne.
    - Mitä sitten?
    - Katsokaa, valoja! Ne sammuvat ja syttyvät, Kari sanoi.
    Tosiaankin. Joku sytytteli valoja ja sammutti ne hetken kuluttua.
    - Valomerkkejä, Päkä tiesi ja alkoi heti murtaa koodia.
    Mitä sieltä sähkötettiin? "Kun yöllä tuulee niin tule satamaan odotan sinua siellä Jennifer".
    - Äh, ne on vain jonkun rakkauslöpinöitä. Miksei se voi vilkutella niitä yöllä?
    - Koska viesti koskee yötä. Joku vaatii tietoja tältä Jenniferiltä, Päkä lopetti. 
    - Miten osasit tulkita tuon? Repe kysyi.
    - Helposti. Nuo ovat valomerkkejä, mutta myös morsetusta. Viesti on nyt tiedossamme. Ja tiedämme, kuka voi auttaa meitä, Päkä sanoi.
    - No kuka? Tuohan on pelkkä viesti.
    - Ei se ei ole vain pelkkä viesti. Muistatteko, Essi sanoi, että valokuvassa oli nuori nainen ja hevonen, jolla oli kaviossa verihaava?
    - Älä mainitse, pyörryn kohta uudelleen. En kestä nähdä verta. En edes vanhoissa kuvissa, Essi vinkaisi.
    - Ainut, joka voi nyt auttaa, on SIRU! Päkä huudahti.
    Helpommin sanottu kuin tehty. Sirua ei ollut näkynyt koko päivänä tallilla. Ei hän tullut hoitamaan eläimiäkään, vaikka oli luvannut.
    - Soitin Sirun kotiin. Ne eivät tiedä siitä mitään. Luulevat, että Siru on täällä ja haluaa jäädä tänne, Titta sanoi. - Toinen karkuri on Jenni. Se ei tullutkaan matonpesuun. Ei ole ulkoiluttanut tänään Mia Caraakaan.
    - Jenni on roikkunut puhelimessaan kuin hullu, Päkä tiesi. - Se puhuu välillä kuiskien ja peittää luuria, jos joku menee ohi tai katsoo sitä.
    - Voisin laittaa Jessen vainuamaan salaisuuksia, jos se vain osaisi sen taidon, Jenna sanoi.
    - Kuulkaas, mitä Jenni on tehnyt tänään, ennen kuin tuli tallille? Päkä kysyi.
    - Googletan sen äkkiä, Essi keksi.
    Samalla hän pelkäsi jotain kamalaa tapahtuvaksi. Ei hän ollut yleensä sellainen ihminen, joka googletti rakkaitaan. Jennihän oli tallin The mama. Se joka huolehti kaikista ja kaikesta.
    Sivu latautui hiljakseen. Siinä se oli.
    - PEWOLGIN KARTANON RATSASTAJAT!
    Nimi loisti tabletin näytöllä kuin kirottuna. Logon molemmin puolin oli kaksi valkoista hevosta seisomassa takajaloillaan. Sivulla oli kuvia ja juttuja tilan historiasta ja hevosista ja mitä tilalla nyt tapahtui. Siellä, Suuret tähtemme -sivun alla löytyi myös Jenni.
    Samassa he saivat vastauksen yhteen mysteeriin Linnavuoressa. Jenni oli Jennifer. Kuva oli tismalleen sama kuin löydetty kuva. Hevonen oli Sir Julius. Sillä oli haava. Kuvatekstissä luki: Vain pientä epäonnea auringon alla.
 
 
 
 
Luku 20
 
 
 
- No alkaahan likka tulla tajuihinsa. Ala kertoa Juliuksesta! joku huusi ja tönäisi kengän kärjellään maassa sidottuna ja kylmissään nököttävää Sirua.
    - EN TIEDÄ! Siru huusi sen verran, kuin pystyi.
    Hänellä oli jano ja nälkä. Kylmyyskin vaivasi. Eikä hän tiennyt ollenkaan, missä hän oli ja miksi. Päässä jyskytti kovasti. Viimeiset muistikuvat olivat kirje, maahan lyhistynyt Essi ja Essin yli harpponeet tummat saappaat. Niin, Siru ei ollut nähnyt kuin ne saappaat.
    Sitten joku roikkui Sirussa kiinni. Tuoli kaatui, ja Siru yritti karata ikkunasta. Turhaan. Ja tässä oli tulos. Hän oli ansassa. Joku luuli Sirua joksikin Jenniferiksi ja intti kovasti tietoja jostain Juliuksesta, josta Siru ei tiennyt tuon taivaallista. Toki hän tunsi yhden Juliuksen, mutta lähinnä vain nimeltä. Poika oli vähän vissiin kiinnostunut Päkästä. Mutta eivät nämä olleet sellaisia, joita kiinnostaisivat Päkän asiat, se oli tullut selväksi.
    - Soita! mies ärjäisi ja työnsi kengällään Sirua kohti puhelinta.
    - Minne? Siru sanoi.
    - Sille pojalle. Vikille! Vauhtia!
    Sitten Siru huomasi olevansa huoneessa ihan yksin. Viki?
    Siru tarttui puhelimeen. Hän ei ollut huomannut, että toinen korsto oli löysännyt siteitä. Sirulla oli kuitenkin yhä jalat sidoittuina. Mutta kädet olivat vapaat.
    Minne hän nyt soittaisi? Ainoa Viki, jonka Siru tiesi, oli esteratsu.
    Samassa Sirulla välähti.
 
- Kuulkaas kaikki, en pidä nykyisestä tilanteestamme, en sitten yhtään! Pena ärjäisi. - Ensiksikin se kuula. Sitten täällä sattuneet jutut. Sirun katoaminen uusimpana. Lisäksi armas sisareni roikkuu kännykäss kuin huumattuna. Joten onko kellään ideoita tähän asiaan?
    Pena oli käskenyt kaikki koolle kriisipalaveriin. Mikään ei tuntunut sujuvan niin kuin piti., ja sekös Penaa ärsytti. Kalassahan hänen pitäisi olla. Ei tässä.
    Onneksi osa likoista oli harjoittelemassa niihin Ruotsin kisoihin. Siinä oli tahdonlujuutta, jota Pena nyt arvosti. Osa taas huolehti Pensionaatin väestä. He olivat ruokkimassa eläimiä.
    Jotkut olivat päässeet kentälle Muffen ja Maxin kanssa, tietysti Kikan ja Repen valvonnassa. Rehellisyyden nimissä Penan paasausta olivat kuuntelemassa vain Ira ja pojat. Eipä ollut häävi joukko. Mutta ymmärsihän tämän. Vieraita talo täynnä ja kisat tulossa.
    Ira nousi ylös ja sanoi:
    - Jenni on puhunut jonkun kartanonherran kanssa. Olen kuullut vähän sitä. Mutta Jennihän vaikenee,  jos joku on lähellä.
    - Alku se on tuokin. Mikä kartano? Pena kysyi.
    - Minä voin selvittää sen äkkiä, Hannu sanoi.
    Poika rakasti mysteerejä.
    - Älkää unohtako niitä hiippareita! Kari huusi.
    - Ei enempää tähän soppaan lusikoita, Ira sanoi.
    Hän oli kuullut sanonnan joskus, ja se oli kiva.
    Sitten huoneeseen pamahtivat Jenna ja Hanski koirineen.
    - Meillä on uutisia! he huusivat.
    - Mitä uutisia? Pena kysyi.
    Muidenkin kasvoilla paistoi kiinnostus.
    - Kikan sängyn outo itäminen on geenimanipulaation tulosta, Hanski kertoi. - Törmäsimme Intoon, siihen tutkijaan, joka on ollut Pensionaatin vieraana, mutta lähti oudosti pari tuntia sitten pois, mukamas asioille. Minusta juttu haisee. Mutta Into kertoi niistä. Hän sanoi, että jotkin siemenet muunnellaan, että ne itäisivät nopeammin ja että joillakin kasvimailla oli vanhoja sänkyjä kasveilla tukeina.
    - Jaa jaa, mutta miksi epäilet jutun haisevan? Voihan olla, että Into on ollut asioillaan.
    - Juttu haisee, koska Intolla oli asioille mennessään säkki, joka potki vinhasti. Mutta nyt ei ollut. Eikö se ole outoa? Sanonnan mukaanhan sika on säkissä. Eikä täällä ole kuin Jennin vuokrapossut Anselmi, Ylermi ja Yökkö.
    - Pojat, menkää tarkistamaan lätti. Jos yksikin saparo puuttuu, tulee tupenrapinat, Pena sanoi.
    Hänestä tuntui, että kohta hänelle tulisi vuosisadan migreeni.
    - Oliko jollain vielä jotain? hän ähkäisi.
    -On, se kuula, Jenna sanoi. - Se löytyi venevajan päädystä järvestä. Se ei ole voinut mennä sinne poikien ampumana. Joku tai jotkut ovat sen sinne viskanneet. Mutta miksi?
    - MITEN TE LÖYSITTE SEN HALVATUN KUULAN? Pena karjaisi.
    - Jesse'hän me uitetaan siinä lähellä. Varotaan toki vajaa. Se on murhapaikka. Mutta sitten Jesse vaan kaarsi ja kaarsi liian lähelle. Meidän oli pakko ottaa kumivene rannasta ja yritettää hakea Jesse pois. Kumiveneestä nähtiin se kuula. Vesi on kirkasta. Kuula nököttää pohjassa.
    - Ei täällä ole mitään kumiveneitä. Sellainen ei kestäisi minun kalansaaliitani, Pena sanoi. - Kikan isä saa porukoineen tulla tänne, nostaa kuulan ja tutkia muutakin. Pääni hajoaa kaikesta tästä.  Menkää joku katsomaan, onko Jennillä edes ruokaa, ja painottakaa, että laskua puhelimesta minä en maksa!
    Tummat silmät katsoivat ikkunasta. Niitä vain ei äkännyt kukaan. Into lähti hiljaa pois. Toista miestä oli äkkiä infottava.
 
 
 
 
Luku 21
 
 
 
 
- Repe, vastaa nyt! Siru toivoi.
    Samassa Repen ääni jo kuuluikin ja Kafkan korskahduksia taustalta. Poika oli siis maastossa.
    - Repe, sinun täytyy auttaa minua ja heti, Siru sanoi hiljaa, sillä hän pelkäsi, että hänet yllätettäisiin minä hetkenä hyvänsä.
    - SIRU! missä sinä olet? Kaikki ovat niin huolissaan. Kikkakin.
    - Viis minä siitä. Olen täällä jossain kylmässä ja pimeässä ihan yksin. Tule apuun!
    Siru alkoi melkein nyyhkyttää.
    - Niin missä? Siru, jos tämä on pilaa, niin se on todella sairasta. Essi muisti, että olit jotenkin outo, ennen kuin katosit. Ihan kuin taas hautoisit jotain Kikkaa vastaan. Tiedä Siru, ettei meistä tulee enää meitä. Se oli ja tuli. Enkä lähde höpsötyksiisi mukaan. Minulla on tässä ratsailla olevia ihmisiä. He tarvitsevat minua. Toisin kuin sinun valheesi, Repe sanoi.
    - Repe, ei tämä ole sellaista. Olen ihan totta vankina. Jotkut miehet mustissaan, ne kysyvät minulta jostain Juliuksesta. Väittävät minua Jenniferiksi. Ja käskivät soittaa jollekin Vikille. Ne ovat varmaan kohta täällä. Repe, sinä tunnet maaston. Sinä tiedät, onko lähellä paikkaa, missä pitää vankia. En osaa sanoa tuntomerkkejä sen enempää kuin tummat kiviseinät. Ja odotas, tuossa kivessä on valkoista maali. Siinä lukee: Kuolema kulkee kahdesti, ensin oman käden kautta, sitten kohtalona.
    Äkkiä Sirua kylmäsi. Kännykkä tipahti ja särkyi. Yhteys katkesi.
    Repe jäi huutamaan Sirun nimeä. Sanat kaikuivat paikalle ratsastaneen Kikan korviin.
    Äkkiä tyttö käänsi hevosensa ympäri. Repe toisti toisen tytön nimeä kaipauksella. Tuuli löi silmiin kyyneleitä. Siru oli saanut erävoittonsa.
    Kikka kiihdytti Potkua tallia kohti. Repe kerkisi kääntää juuri päätään kavioiden jylyyn.
    - Kikka! Odota!
    Mutta tuuli vei sanat.
    Kikka saapui tallille ja vilkaisi Potkua. Heppaparka. Hän oli mennyt sydänsuruissaan liian kovaa. Potku olisi huollettava salamana. Pena ei kaipaisi enää yhtään mitään ylimääräistä.
    Mutta mitä poliisivoimat täällä tekivät? Rannan venevajalta talutettiin kahta tummanpuhuvaa miestä raudoissa.
    - Kikkaseni! Päkä huudahti. - Tulithan sinäkin. Ja minkä näköisenä Potku on! Mene hoitamaan se äkkiä! Noh, mene jo.
    Kikka vain tuijotti. Hän ei osannut toimia. Jalat eivät kantaneet. Hän oli tunnistanut toisen miehen.
    Päkä kiskaisi Potkun ohjat Kikan kädestä ja ryntäsi hoitamaan Potkua.
    - Daniel! Kikka sanoi.
    Maijaan menevä, pää kumarassa kulkeva poika vilkaisi Kikkaa. Hänen kasvonsa olivat murheen murtamat. Huuli oli halki ja verta puserolla.
    Nuo silmät Kikka tunsi. Hän oli aikoinaan itsekin ollut ihastunut Danieliin. Vaihto-oppilaaseen. Mutta ei siitä rakkaustarinaa tullut. Eivät he seurustelleet. Diskossa vaan pari tanssia aikoinaan. Mutta jokin pojassa löi Kikkaan jonnekin syvälle. Poika oli kuin Repen vastakohta. Siinä missä Repe oli tumma säihkysilmä, Danel oli vaalea.
    - Olen pahoillani, Kikka, poika kuiskasi.
    Kikka tiesi, ettei noita sanoja enää ikinä saisi pois itsestään.
    Pojat istuivat maijaan, ja se lähti renkaat vinkuen.
    - Se siitä sitten, Pena sanoi. - Nyt syömään kaikki. Minulla on hauen nälkä!
    Mutta Kikka oli vaiti. Päkäkin yritti jutella. Turhaan. Sen verran Kikka kuitenkin sai sanottua, että kiitti Jennaa ja Hanskia ja heidän koiriaan. Ilman Jesseä tämä ei olisi ratkennut.
    - Into oli se toinen tyyppi. Hyi häijyä, että noin vain Pensionaattiin tulee konna! Päkä sanoi.
    - Olisi edes ollut kilpikonna! Ira yritti keventää tunnelmaa.
 
 
 
 
 
Luku 22
 
 
 
 
Elsakin oli pakon sanelemana ruvennut hommiin, mutta hän teki vain pieniä juttuja. Pääasia kuitenkin, että teki jotain. Hanski ulkoilutti Murua pihalla. 
    Siihen ajoi kallis valkoinen auto, josta kömpi esille Päkän isä Fifin kanssa. Muru nosti äkkiä niskakarvat pörhölleen. Se päästi murinan huomattuaan toisen pienen koiran eikä aikonut antaa sen jäädä omalle tontilleen.
    Fifi ei kuitenkaan välittänyt Murusta. Se tepasteli rauhassa sisälle päätaloon ja kääntyi keittiöön, koska tiesi, että Jennillä oli sille aina aikaa ja namia. Niinpä pikkukoiran järkytys oli hyvin suuri. Sen kupissa oli toisen koiran haju! Sen kupista oli syönyt joku muu! Sen korissa oli toisen koiran vinkuleluja! 
    Fifi käveli lähelle ja nosti koipea kuin uroskoira. Viesti ole selvä. Tämä on minun! Kuulitko pöhkö piski, MINUN!
    - Päivää! Hanski sanoi miehelle, jolla oli selvästi liika kuuma asussaan. Mies ei sanonut mitään. Hän vain nakkasi pihalle kassin ja sinisen tyynyn.
    - Minun pitää mennä, kuulemma minua tarvitaan raunioilla, hän murahti, - Sanonpahan vain, ettei se kuulu minun toimialueeseeni. En minä mene metsään raunioita koluamaan. Minä teen töitä toimistosta käsin tai kotoa. Mutta jokin sheikki vaatii minua menemään raunioille. Eihän minulla ole edes maastopukua tai kenkiä! Mutta vahtikaa Fifiä. Tyttäreni saa raivokohtauksen, jos vien arvopiskin metsään.
    Niine sanoineen Päkän isä lähti.
 
Repe oli saanut muut kiinni sillan lähellä.
    -  Kafka! Emme me mene siltaa! Repe pamautti.
    Kafka löi kaviot kiinni. Tuli stoppi noin vain. Repe oli lentää Kaflan pään yli. Hän kyllä tiesi, ettei Kafka pitänyt silloista.
    - Hannes! Repe huusi yhdelle Pensionaatin vieraina olevista miehistä.
    Mies pysähtyi ja kääntyi Maxin satulassa. Hän oli kokenut ratsastaja.
    - Mitä nyt? hän kysyi.
    - Vie toiset rantapolkua pitkin takaisin Linnavuoreen, Repe huusi. - Seuraa vaan rantaviivaa, niin ette eksy. Minun pitää mennä. Yksi tyttö on pudonnut. 
    - Selvä. Toivottavasti löydät likan, Hannes sanoi ja lähti ohjaamaan joukkoa.
    - Sitä minäkin toivon.
    Niine sanoineen Repe lähti laukkaan Kafkalla.
    Nyt hän tiesi, missä Siru oli. Kalmanlehdossa! Kylmät väreet kulkivat pitkin Repen selkää. Paikka ei ollut leikin asia, eikä leikkipaikkakaan. Se oli vaarallinen kasa kiviä ja vanhoja holveja. Siellä piti majaa pahamaineinen Vaarojen Vartijoiden kerho. Se oli kansainvälinen, joten miksei sillä olisi myös yhteyksiä Italiaan. Eivät kai vain Mafiosot? Repen päässä takoi hänen kiihdyttäessä vauhtia.
    Kun hän pääsi Myllypurolle, hän sitoi Kafkan puuhun kiinni.
    - Ole hiljaa! Repe painotti ruunaa.
    Sitten Repe kaivoi kännykän taskustaan ja soitti ainoalle henkilölle, jonka voisi puhua ympäri. Kikka olisi kiukuissaan voinut kertoa kaikille, että siellä se Repe oli Sirun kanssa ja että Sirun katoaminen olikin vain niiden kepposta. Käyttäytyivät kuin pikkulapset. Hyi.
    Niinpä Repe soitti Päkän isälle ja esittäytyi Sheikiksi. Hän kertoi työtarjouksesta raunioille, painotti hyvää diiliä, rahaa ja kaikkea. Lopulta ``uhri`` oli koukussa ja ajamassa paikalle.
    Mutta jotain pitäisi Repenkin tehdä.
 
 
 
 
Luku 22
 
 
 
- Anteeksi kuinka! Elsa sanoi, kun oli nähnyt Hanneksen ja muut ratsukot pihalla.
    - Niin Repe oli sanonut, että joku likka oli tippunut ratsailta ja Repe meni etsimään sitä. Kovaa menikin. Siksi minä epäilenkin, ettei tässä ole nyt kyse mistään tytöistä.
    - Olikohan pojan hevonen vauhkoontunut? Hannes sanoi ja alkoi hoitaa Maxia.
    Vuonohevonen oli parasta ikinä. Ei Hannes ollut ajatellut saada itselleen vuonohevosta. Mutta toisin oli käynyt. Hän oli ajatellut Pipsaa. Mutta hepo kuin hepo. Kyllä oli taas ihanaa verestää vanhoja hevostaitoja.
    - Niin että epäilet jotain pahaa tapahtuneen? Elsa sanoi.
    - Aivan. En vaan tiedä vielä mitä.
    - Sinun pitäisi puhua Pensionaatin emännälle, Elsa sanoi.
    Hän todellakin kaipasi lomaa ja lepoa, ei mitään roistojahtia, jos tämä edes oli sitä.
    Samassa Elsan jalkoihin pyyhälsi Muru toinen pikkukoira kannoillaan. Koirat haukkuivat kuin riivattuina. Niitä jahtasivat Nummelan tallitytöt.
    - Mikä nyt on? Elsa sanoi ja nappasi Murun käsivarsilleen.
    Koira näytti kieltään alhaalla pomppivalle Fifille. Lälläslää, minä pääsin syliin, mutta sinun on oltava maassa kuin maan matonen!
    - Koirat tuhosivat Jennin muistiinpanot! Siis Jenni on soitellut sinne ja tänne, vanhoille tutuilleenkin, ja saanut ongittua tietoonsa, että roistokopla on tehnyt uhkauksa ja syyttänyt Jenniä vaikka mistä. Juuri kun Jenni oli saanut kontakteiltaan paikan nimen, nämä kaksi koiraa olivat juosseet ja tuhonneet todisteet! Tiedämme vain rauniopaikan. Mutta eihän Jenni voi soittaa takaisinkaan ja sanoa, että joo, sori, koirat tuhosivat koko työn.
    - Joten jahtaatte koiraparkaani! Elsa sanoi. - Tuo toinen on kuriton. Niin juuri.
    - Eiköhän vika ole nyt molemmissa, Hannes arveli.
    - Minun Muruni on kuulkaas laatukoira.
    - Jaa jaa. Mutta Jenni... Mitä me nyt teemme?
    - No minä otan yhteyttä vielä yhteen paikkaan. Koettakaa miettiä, onko täällä mitään rauniopaikkaa, missä voisi olla jotain, mikä liikuttaa meitäkin. Ilmeisesti siellä on hevonenkin, Jenni sanoi ja huokaisi.
    Mikähän hevonen se olisi? Ei se voinut olla se, minkä Jenni luuli sen olevan. Vai voisiko? Jos olisi, hevonen olisi jo ikivanha. Olikohan olemassa aavehevosia?
 
Siru nousi seisomaan vankilassaan. Hän oli hajoittanut kännykän. Teksti loisti yhä seinässä. Nämä olivat siis joitakin kuoleman ihailijoita. Ihan kuin Essiä piinannut Luurankojengi tai Kafkan perässä juosseet mafiosot. Päässä huimasi ja korvissa soi. Missähän sieppaajat olivat? Tiesivätköhän ne tästä?
    Siru käveli vähän. Hän huomasi, että jalkasiteetkin olivat poissa, maassa lojumassa. Olivatko ne olleet koko ajan löysällä? Siihen Siru ei osannut vastata.
    Hän vilkuili vankilaansa. Miten tästä hullujenhuoneesta pääsi pois? Mistään ei tullut valoakaan, josta olisi voinut yrittää. Vai tuliko sittenkin? Jostain todella tuli heikkoa valoa ja tuulahdus kylmää.
    Siru pisti toivonsa siihen koloon ja alkoi hitaasti siirtää isoa kiveä. Jokin märkä ja kostea tökkäsi Sirua käteen.
    Koira, Siru ajatteli. Kikan isän koira Rita! Helpotuksen tunne löi yli. Jos Rita oli tuossa, olisi Siru pian taas Linnavuoressa ja tutuissa lakanoissaan!
    Kunpa Siru olisi tiennyt, että kuono kuului Venäjältä salakuljetulle karhulle! Se ärisi ja mörisi, kiersi ja kaarsi mökkiä. Miehet olivat pelanneet varman päälle. He olivat lähellä, mutta tarpeeksi kaukana nähdäkseen kaiken. Likka oli petturi. Hajoittanut parin sadan euron varastetun kännykän. Karhu oli ollut pakko päästää häkistään, ja koska se oli nälkäinen, se kierteli ainoan sykkivän sydämen ympärillä.
    Pian jostain kajahti hirnahdus kuin aaveen puraisemana.
 
 
 
 
Luku 23
 
 
 
Repe oli onnistunut soittamaan Linnavuoreen. Linja ritisi ja paukkui. Repe oli kuitenkin onnistunut sanomaan, että nyt kaivattiin kiireimmän kaupalla apua. Hän tiesi, missä Siru oli ja keitä olivat nappaajat.
    Hän sulki kännykän. Olisihan se toki itsestäänkin kohta sammunut. Täällä oli niin huono kenttä, poika jupisi itsekseen.
    Sitten jostain laukkasi lumenvalkean hohteinen hevonen kuin unta olisi ollut. Repe tiesi vain yhden hevosen, joka oli tuollainen. Mutta sen piti olla Englannissa astumassa tammoja. Ei Suomessa. Siinä se nyt meni, laukkasi kuin lumouksesta tulleena ja pysähtyi kupeet höyryten Repen eteen. Se nosteli etukavioitaan ja korskui.
    Repe ei ollut uskoa silmiään. Oliko tämä kaikki unta vai totta? Repen oli nipistettävä itseään. Maaginen hevonen lähti jälleen laukkaamaan. Se oli suonut Repelle vain katseen. Katseen menneisyyteen.
    Tuon hevosen Repe olisi tuntenut missä tahansa, sen kavioiden äänenkin. Kuin aavetuuli hevonen jatkoi matkaansa.
    Hiljaisuudessa kaikui vain Repen äänetön kuiskaus:
    - Husaari!
    Sirukin oli kuullut hirnahduksen. Jossain oli hevonen. Sirun olisi kiireimmän kaupalla annettava merkki siitä, missä hän oli. Ja nyt pihaan kaarsi auto. Sirua kylmäsi. Ne korstot tulivat jälleen!
    Yhtä äkkiä kuin auto tulikin, se lähti paikalta renkaat ulvoen. Säikähtivätkö ne poliisikoiraa, Siru ajatteli. Pitäisiköhän minun haukkua kuin koira? Ei, ne ampuisivat koiran. Eivät kai ne vain ajaneet Ritan yli?
    Siru ei tiennyt, että autossa oli ollut Päkän isä, joka säikähti sydänjuuriaan myöten karhua ja kääntyi pois. Poliisit, Siru toisteli. Ne oli hälytettävä paikalle.
    - Perään! toinen roisto sanoi toiselle. - Otetaan tuo kiinni. Se on nähnyt täällä olevan tilanteen!
    - Älä puhu hulluja. En mene lähellekään tuota karhua. Se on ruokkimatta. Tiedät sen itsekin. Se hyökkää päälle kuin yleinen syyttäjä, jos menet lähelle. Eikä meillä ole sille mitään ruokaa.
    Siitä toinen mies ei välittänyt. Hän oli huomannut, että jos hän hoitaisi kaiken itse, rahat olisivat isommat kuin apurin kanssa. Niinpä hän tönäisi apurinsa sääliä tuntematta esille. Karhu haistoi hänet heti ja käänsi päätään. Sen kuono kurtistui ryppyyn ja suuret posket paljastivat kaksi terävää kulmahammasta.
    Äkkiä karhun käpälän päälle putosi iso kivi. Siru oli viimein saanut aukon vapauteen. Näky, jonka tyttö kohtasi, oli kuin painajaisfilmistä. Karhu oli iskenyt hampaansa miehen saappaaseen ja raahasi tätä siitä huolimatta, että toisen takakäpälän päällä oli kivi. Karhulla oli nälkä eikä tuska käpälässä sitä voisnut sammuttaa.
    -  Auttakaa! mies parkaisi.
    Siru äkkäsi lapion ja iski täysillä karhua kuonoon. Se ärähti ja irrotti otteensa miehen saappaasta. Mies ryömi vankilaan, joka hetki sitten oli ollut vain Sirun.
 
Repe oli onnistunut kulkemaan jo aika lähelle Sirun piiloa, kun hän näki auton. Se meni suoraa huutoa ja samaa kyytiä takaisin. Laukauksia ei vaihdettu, joten jonkun oli pitänyt säikyttää Päkän isä. Repe vilkaisi kännykkäänsä, vieläkö voisi soittaa jonnekin. Akkua olisi tasan yhden puhelun verran.
    Ei ollut aikaa miettiä. Oli iskettävä äkkiä näppäintä. Pelko kuohui suonissa.
    Äkkiä jokin tarrasi Repen käteen, ja kännykkä putosi mättääseen. Repe oli kiljaista, kunnes näki koko tyttötrion sekä pikkupojat, Juliuksen ja Jennin.
    - Anna anteeksi, Repe, tämä sotku oli minun ja minun olisi se pitänyt selvittää jo vuosia sitten, Jenni sanoi. - Olen... 
    Lause jäi kesken.
    - Nyt siellä ammutaan! Hannu ja Kari huusivat.
    - Älkää, minua pelottaa, Essi vinkaisi.
    Miksi hän olikaan lähtenyt mukaan? Miksei jäänyt tallille? Pensionaatin väki oli maalaamassa - kiitos Elsan, joka oli luvannut auttaa. Se oli aika outoa omalla tavallaan.
    - Jenna, mitä Jesse nuuskii? Hanski kysyi.
    Hän oli lähtenyt muiden perään heti, kun oli saanut pikkukoirat erotettua toisistaan. Murun turkissa oli pari kaljua kohtaa, ja Fifillä oli haalari yllä. Riitapukarit!
    - En tiedä. Jesse käyttäytyy noin yleensä silloin, kun lähellä on eläin, josta se ei pidä. Mutta eihän täällä ole kuin Repen Kafka ja sekin tuolla alempana. Jennin autoon Jesse on jo tottunut, joten en todellakaan tiedä, Jenna sanoi.
    Hänellä oli työ ja tuska pitää kiinni hihnasta.
    - Täällä voi olla kanalintuja, hirviä, kettuja, joskus pari villisikaa, Jenni sanoi.
    - Ei kai Jesse niiden perässä ole?
    - Luulen, että se on tuon perässä! Päkä kiljaisi ja osoitti heitä kohti tulevaa nilkuttavaa entistä Venäjän tähteä.
    Se oli päässyt vapaaksi kivestä, eikä isku päähänkään ollut sitä tyrmännyt.
    - KARHU! Äkkiä autoon! Jenni huusi. - Ovet lukkoon. Jos se menisi ohi.
    - Entäs Kafka? Ei sitä voi jättää karhun armoille, Repe sanoi.
    - Emme voi mennä sinne nyt. Se olisi itsemurhaa, Juliuskin sanoi.
    - Siru on siellä suunnalla, mistä karhu tuli, Repe sai sitten sanottua.
    - Joten me ajamme nyt sinne, Jenni sanoi ja painoi kaasua.
    Auto nytkähti liikkeeseen ja alkoi pomppia kohti määränpäätään.
    Vankilassa olivat nyt Siru ja toinen konnista.
 
 
 
 
Luku 24
 
 
 
- Ihanaa! Siru hihkui, kun poliisiauto vihdoin oli lyönyt raudat konnille ja hän pääsisi kärsimyksistään, tosin ambulanssiin toisen konnan kanssa.
    Hän vilkaisi Nummelan porukoita, jotka olivat tulleet paikalle kreivin aikaan. Karhu meni jossain, mutta riistakeskus oli sen perässä. Samoin oli poliisijoukko pääkonnan perässä.
    - Minä menen mukaan, Jenni sanoi. - Menkää te muut Linnavuoreen. Keksikää jotain kivaa Pensionaatin väelle ja sanokaa, että vihdoin kaikki, siis ihan kaikki, on ohi.
    Sitten autot lähtivät.
    - Jenni unohti yhden jutun, Julius sanoi. - Minulla ei ole ajokorttia.
    - Ei haittaa, minä voin ajaa, Päkä sanoi.
    - SINÄ! Eihän sullakaan ole korttia, Kari vinkaisi.
    - Olen minä ajanut ennenkin, etkös muista?
    - Muistan. Jysäytit päin puuta ja sitä ennen ajoit purukasaan.
    - Hypätkää kyytiin, niin mennään!
    Niin Jennin sininen Mazda- 91 alkoi pomppia tiellä. Päkä teki tiukkoja kaarroksia ja sai muut kääntymään mutkan suuntaan.
    - Hidasta, Päkä! Ei nyt ajeta Jyväskylän rallissa! Hannu vinkaisi.
  Vaikka poika rakasti vauhtia, tämä oli itsemurhaa.
    Pian edessä siinsi jo tuttu ja tuvallinen Linnavuori. Eläimet olivat pihalla, eivät aitauksissaan. Pihalla oli poliisiauto, jonka tyyppi jututti Penaa kovaan ääneen. Kädet vain viuhuivat.
    - PÄKÄ! muut huusivat.
    Päkän kasvoilta paistoi kauhu.
    - En voi jarruttaa! Päkä huusi.
    - Mikset?
    - Jarruja ei ole! Jenni ei kertonut jarruista mitään. Miten tällä voi edes ajaa? Päkä huusi .
    Auto jysähti läpi varsalaitumen punaisen portin ja hyytyi lopulta laitumelle. Kanat sun muut elikot levisivät joka suuntaan auton tieltä. Paikalle ryntäsi koko Linnavuoren väki Pensionaatin vieraineen.
    - Jaahas, kortiton kuski! poliisi sanoi. - Ja vielä lapsia ja koiria koko auto täynnä. Porttikin meni, ja eläimet pitkin pihaa.
    Lopulta poliisin pokka ei enää kestänyt, hän kaatui maahan ja piteli kaksin käsin vatsaansa. Kaikki muutkin alkoivat nauraa. 
 
 
 
 
 
Luku 25
 
 
 
 
Linnavuoressa syötiin mansikkakakkua, oman maan mansikoista tietenkin. Samalla käytiin läpi kaikkea viikolla koettua ja nähtyä. Sirukin oli jo päässyt joukon jatkoksi.
    -  Minun olisi pitänyt kertoa nuoruudestani, Jenni sanoi.
    Hän näytti nololta ja katuvalta. Ei hän ollut halunnut mitään pahaa kellekään täällä. Niin vain oli käynyt.
    - Ne luulivat, että minä olin tehnyt pahaa hevoselle, vaikka en voinut tehdä mitään. En mielelläni puhu siitä tämän enempää. Kaikkia ei vaan voida pelastaa, vaikka kuinka taistelisi vastaan.
    - Julius on sen tilan poika. Hän tuli auttaman meitä ja minua, Jenni lisäsi ja sanoi vielä, että oli niin vaikeaa ottaa yhteyttä paikkaan, josta aikoinaan jonkin mitättämän riidan takia takia lähti ovet paukkuen. Onneksi he eivät olleetkaan pitkävihaisia, vaan aidosti antoivat anteeksi ja auttoivat. Siitä kiitos heille. Siksi roikuin kännykässä kuin... no, tiedätte.
    Jenni oli nyt sanottavansa sanonut ja huokaisi syvään.
    - Nämä Vaarojen Vartijat olivat todelliset konnat ja monien juttujen takana. Myös menneisyydessäsikö? Pena kysyi ja vilkaisi sisartaan.
    Jennihän oli kuin Nummelan Kikka. Ehkä siksi Kikka tykkäsi Jennistä eniten. Jopa silloin, kun kotona oli vaikeaa puhua ongelmistaan.
    - Niin. Olen todellakin pahoillani. Olen ansainnut kaiken vihanne. Myös Pensionaatin väen. Pilasin heidän leirinsä. Vaikka tämä oli myös sitä, mitä itse halusin. Kun on nämä maat ja rakennuksetkin.
    - Jatkossa saat kertoa asioista suoraan. Ei vaikenemisia, Pena sanoi ja katsoi siskoaan.
    - Ei ei. Lupaan sen. Hoidamme asiat yhdessä. Lupaan.
    - Minäkin, Julius sanoi. - Tulkaa joskus meille. Meillä on hyvät maastot. Isä voi olla jäykkä ja äksy muttei tahdo pahaa. Hän on aika helppo antamaan anteeksi niille, jotka sen ansaitsevat. Enkä minäkää ole hullumpi, vai mitä, Jenna ja Päkä?
    Jennaa rupesi nolottamaan. Mitä poika nyt tuollaisia höpisi? Hän syventyi rapsuttamaan Jesseä korvan takaa. Punastumista ei saisi kukaan nähdä.
    - Minä ainakin tulen, Päkä sanoi.
    Häntä kiinnostivat kaikki kartanot. Sen nyt jokainen tiesi.
    - Arvatkaas mitä, Elsa on ihan itse käynyt mansikkamaalla keräämässä mansikoita!  Ira puttui puheeseen, kun tilanne alkoi olla liian painostava kaikilta suunniltaan.
    - Onko? muut kysyivät.
    - Olen. Viihdyin ihan hyvin, Elsa sanoi ja väänteli käsiään hermostuneesti.
    Oiva oli ollut oikeassa mansikoiden suhteen. Elsa kyllä söi niitä leivoksen päällä, mutta se työ! Siitä Elsalla ei ollut ollut aavistustakaan.
    Kikka kuiskasi kertovansa myöhemmin, miten asia oikeasti meni mansikkamaalla. Titta hymyili.
    - Niin, ja ne arpajaiset, joista oli joskus jotain puhetta. Pidetään ne nyt. Palkintohan on Pensionaatin ensimmäinen, Jenni sanoi.
    - Se on kaal... Elsa keskeytti.
    - Tiedetään, mikä se on niin, että arvo vain.
    - Käykö tämä muillekin? Jenni kysyi.
    - Hetkinen, odottakaa! Repeä ei näy, Essi sanoi.
    Muut huomasivat Repen poissaolon vasta nyt.
    - Se jää kakutta, Päkä sanoi. - Ja minullakin on sille asiaa. Pitää pyytää anteeksi, kun haukuin sitä ja Kafkaa. Toki Repe saa valmentaa, mutta olisi edes joskus luottavainen muihinkin.
    - Minä käyn vilkaisemassa. Arpokaa te sillä välin. Aloittakaa pienistä palkinnoista, Kikka sanoi.
    Hopeinen hevosrannekoru olisi ihana palkinto. Jos Repe olisi täällä, hän laittaisi kaiken likoon korun puolesta, jotta Kikka saisi sen. Koruhan oli Jennin vanha. Kikka oli ihaillut sitä jo pitkään.
    Päkä tietysti haluaisi punaisen ruusukkeen. Se oli Mia Caran.
    - Repe, lopeta jo marttyyrin leikkiminen. Minä annan anteeksi. Olin tyhmä. Tyhmempääkin tyhmempi tyhmä. Kyllä minä nyt tiedän, ettet sinä halua mitään Sirua enää. Mutta joskus minä olen vain tyhmä. Tule, mennään mansikkakaakulle. Siellä on muutkin, koko Pensionaatin väki. Pena on luvannut paljastaa jotain jännää sitten myöhemmin. Ensin oli selvitettävä asiat ihan kaikilta kanteilta. Se poliisikin lähti jo. Siitä Päkän ajelusta se haluaa puhua vielä Päkän isänsä kanssa, mutta luulen, että se selviää nuhteilla tämän kerran. Ja saithan Kafkankin takaisin. Kiitä Hannua, joka heti kun pääsi autosta pois hyppäsi Muffen selkään ja haki Kafkan kotiin. Et ole tainnut kiittää vielä sitä poikaa.
   Kikka aukaisi sairaskarsinan oven.
    - Repe annatko sinä minun paasata yksikseni täällä?
    Oljilla makasi Repe ja piti käsissään hevosen päätä. Hevonen torkkui huovan alla. Se oli Kafkan voittohuopa. Se tulipunainen.
    Tuon hevosen pään Kikka tuntisi missä vain. Miten, kuinka, miksi? Vastauksia ei ollut.
    Kikka aukaisi portin hiljaa ja laskeutui maahan. Repe hymyili. Sillä hetkellä kaikki olisi valtakunnassa hyvin.
    - Husaari.
    Molemmat nyökkäsivät.
 
 
 
 
Luku 26
 
 
 
Pensionaatille oli saatu jatkoaika, kiitos Penan hyväntuulisuuden. Jenna soitti oitis Juliukselle ja pyysi poikaa kesätöihin. Ei mitään salaista enää, vaan aitoa työtä. Jenni sai vuokraeläimillekin lisäaikaa.
    Kaikki olivat tyytyväisiä järjestelyyn. Tosin Jennan ja Hanskin pitäisi käydä ensin kotona vaatetta ja muuta hakemassa.
Onneksi Linnavuoreen tuli uusi pesukone!
    - Ei enää nyrkkipyykkiä eikä ryppykäsiä! Hannu ja Kari hihkuivat.
    Pojat olivat menossa tekemään Pensionaatin väelle kauhujen leirikastetta. Olkoonkin kuinka mukulamaista, mutta kunnon leirillä oli aina kaste.
    - Katso Kikka! Päkä hihkui ja juoksi näyttämään ruusukettaan. - Jenni noin vain arpoi tämän minulle. Laitan sen Mia Caran kuvan viereen.
    - Se on kaunis, Kikka myönsi.
    Hän oli vähän pettynyt, kun koru olikin mennyt Iralle, mutta ei hän ollut vihainen. Ystävä jakoi omistaan. Ja olihan Kikan arvalla voitettu hevosfiguuri.
    Vielä muut eivät tienneet sairaskarsinan hepon olevan Husaari, mutta ihan pian se selviäisi.
    Murukin oli tottunut Fifiin. Ne olivat nykyisin, eivät sydänystäviä, mutta kelpo välit niillä oli kuitenkin.
    Elsakin sanoi käyvänsä kotonaan.
    - Jatko riippuisi Oivasta, Elsa sanoi.
    Jenni vilkaisi Hansia, taitavaa miestä Maxilla. Oliko ilmassa romanssinpoikanen?
 
Myöhemmin:
    --Ihanaa saada taas oma sänky! Jenna sanoi. - Jessekin saa poikkeusluvalla koisata siinä.
    Pikkuveli Ville oli hänen kyljessään kiinni. He nukahtivat hetkessä.
    Jennan äiti ihmetteli hiljaisuutta. Kun hän kurkisti oven raosta, hän meni hakemaan kameran. Näky oli ikuistettava.
    - Kolme sankariani, hän mumisi.
    Kahden tunnin jälkeen Hanski tuli hakemaan Jennaa Elsalle. Jenna ei olisi jaksanut mennä, mutta mentiin sittenkin. Huomenna hän nukkuisi kuin tukki.
    He eivät kuitenkaan päässeet Elsalle. Pihalle asti raikui Elsan huuto:
    - KALKKUNOITA! Minä... minähän halusin voittaa kaakeliuunin!
    - Kuulitko, Jenna? Elsa luuli kalkkunoita kaakeliuuniksi.
    Hanskia nauratti.
    - Noh, Jennihän sanoi, että pääpalkinto on kaa... siis taatusti K A A L K K U N A, kuten maalla sanotaan, virutettuna kahdella a:lla.
    - Mutta silti. Arvaa mitä Oiva sanoo?
    - Sehän selviää ihan justiinsa. Näitkö, Oiva meni juuri sisälle.
    - Lasketaan.
-  Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, NYT! ELSAAAAAAAAAAAA!
 
 
Loppu!
 
 
 
 
                                                                           
 
 

©2019 Jessemurre - suntuubi.com